maanantai 26. syyskuuta 2016

Eurooppalainen ja (ulko)suomalainen

Oltiin lomalla Etelä-Ranskassa ja Brysselissä. Oli erikoista käydä Brysselissä - paikassa joka tuntuu niin tutulta, että tuntuu vähän siltä kuin ei poissa olisi ollutkaan. Asunko tuossa kulman takana vai mikäs tämä Kairo nyt olikaan. Rinnakkaisia todellisuuksia varmaankin.

Nykyisin tunnen oloni normaalimmaksi varmaankin pikemminkin Brysselissä kuin Helsingissä. Helsingissäkin on kiva käydä, mutta siellä tunnen itseni tätä nykyä vähän ulkopuoliseksi. Kaikenlaiseen sopeutuu ja jos tarve vaatisi, niin sopeutuisin varmasti Helsinkiinkin, mutta ehkä siihen voisi liittyä ainakin jonkinlainen käänteinen kulttuurishokki.

Yhtäjaksoisesti olen ollut poissa vasta vajaat kuusi vuotta ja sitä ennen reilut pari vuotta. Mutta mies lähes koko aikuisikänsä. Lapset eivät ole koskaan asuneet "kotimaassaan" tai niin sanotussa passimaassaan, joten äitinä olen aika lailla ulkosuomalainen. En osaa oikein luontevasti kuvitella meitä asumaan Suomeen, eikä sellainen skenaario näköpiirissä olekaan. Miehen ulkomaisille tutkinnoille ja yksinomaan kansainväliselle työkokemukselle ei ole kysyntää tai ehkä arvostustakaan Suomessa. Eikä yksi omakaan ulkomainen tutkintoni sen puoleen taida sekään olla sen enempää vetävä. Tai muut valintani.

Minusta ei ole mitenkään vaikeaa ymmärtää miksi yksi tekee yhtä ja toinen toista, eikä muiden valintojen kunnioittaminen ole mitenkään vaikeaa. Omat valintani, jotka ovat viime vuodet pyörineet pitkälti lasteni ympärillä pientä muuta piperrystä lukuunottamatta ovat silti usein tuntuneet olevan altavastaajan valintoja.

Joskus on tuntunut siltä, että kulmien kohottelua on ollut aistittavissa jotenkin enemmän pohjoismaisten ihmisten taholta ja vähemmän keski- ja eteläeurooppalaisten taholta. Ehkä tämäkin on yksi syy sille, miksi nykyisin tunnen olevani (ihmislajiin kuulumisen jälkeen ja lisäksi) ehkä oikeastaan ensin eurooppalainen ja sen jälkeen suomalainen. Täällä Euroopan ulkopuolella eurooppalaisuus ehkä jotenkin vielä korostuu.

Kansainvälinen ympäristö tuntuu tutulta. Olen kiitollinen siitä, että olen kasvanut ja elänyt niin sanotussa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta myöhemmät polkuni Keski-Euroopassa, Itä-Afrikassa ja nyt Pohjois-Afrikassa tuntuvat olevan pitkän matkan päässä Suomesta niin kirjaimellisesti kuin varsinkin kuvaannollisesti.

Tällä viikolla täällä Kairossa asuinalueemme kansainvälinen yhdistys järjestää kansainvälisen ja monikulttuurisen lapsuuden ja identiteetin workshopin, jota odotan mielenkiinnolla. Ehkä siitä voisi kertoa jotain tänne blogiinkin, jos on muitakin aiheesta kiinnostuneita ruudun sillä puolen?

maanantai 5. syyskuuta 2016

Hajatelmia ja juhlia

En osaa nukkua eri huoneissa pojan kanssa, mutta on ihanaa että hän nukkuu vieressä, eikä enää juuri heräile. Sisarensa uniasioihin ei voinut kuvitellakaan voivansa vaikuttaa isän lohduttelulla ja selän taputtelulla. Ihmeellisen erilaisia lapsia.

Olen jokseenkin tottunut oleilemaan yksikseni ja kaukana läheisistä ihmisistä, mutta viime aikoina olen ollut kyllästynyt olemaan yksin. Tuntuu siltä etten tunne täällä oikein ketään, enkä toisaalta oikein tapaakaan ketään. Joskus tuntuu siltä, että nämä olosuhteet ovat yhtä alituista meditaatioharjoitusta - en jaksaisi koko ajan meditoida.

Onneksi naapurin äidistä ja kodinhoitajasta on muodostunut tärkeitä arjen ihmiskontakteja. Olen loputtoman kiinnostunut Kenian todellisuudesta ja täkäläisten kenialaisten kodinhoitajien elämän ulottuvuuksista.

Monen tarinaan kuuluu isyydestään vähät välittävä mies, omia etnisiä heimojaan suosiville korruptoituneille rekrytoijille lähetetyt sadat tuloksettomat työhakemukset, kelvollisten koulujen armottomat koulumaksut ja muut realiteetit. Tilanteet, joissa vähän mikä tahansa työ vähän missä tahansa houkuttelee lasten järkevältä tuntuvan tulevaisuuden mahdollistajana.

Nämä naiset ja ensimmäiset päivänsä uudessa vieraassa maassa lohduttoman ikävän, katumuksen ja epätoivon vallassa. Vähä vähältä esiin nouseva sinnikkyytensä, toiveikkuutensa ja sopeutumisensa. Jumankauta mitä naisia! Leikittelen ajatuksella Kairon kenialaisyhteisön hyvinkin villin kuuloisiin bileisiin kärpäsenä katossa osallistumisesta. Olen iloinen, että heillä on toisensa ja juhlansa.

Joskus tuntuu mielettömän onnekkaalta saada kokea ja nähdä tämä kaikki ja tämä paikka. Esimerkiksi viime viikolla kun autonkuljettaja kuskasi minua illan pimeässä tässä loputtoman kokoisessa maailman metropolissa. Niilin reunaa pitkin ja sen ylittävien historiallisten päivämäärien mukaan nimettyjen siltojen yli tasaisesti kulkeva auto ja sen ikkunoista avautuva Kairon yö joka ei ehkä koskaan nuku. Autonkuljettajan kertomukset Muslimiveljeskunnasta. Päälläni hölmö pikkumusta ja punattu suu määränpäänäni miehen työpaikan hienostelevat kokkarit, joissa väistyvä pomo on hyvä puhuja ja jossa kohotan liikuttuneen maljani Egyptille.

tiistai 23. elokuuta 2016

Monta rautaa tulessa

Tytär aloitti jumpan ja tanssin. Lapsi on liikkuvaista laatua ja äitinsä hermoromahtavaa laatua, mikäli tytär ei saa tilaisuuksia purkaa energiaansa liikkumalla. Muutenhan täällä ei liikkumaan oikein pääse kuin varta vasten liikuntaharrastuksia järjestämällä.


Toinen lapsi puolestaan aloitti yökoulun ilman äitiä. Ensimmäinen yö meni omalta osaltani korvatulpat korvissa hammasta purren ja nieleskellen "älä mene sinne, et mene!, älä kuuntele laa laa laa" -itsesuggestiomantran avulla joten kuten. Toinen ja kolmas yö jo parempia. Work in progress.


Poika ymmärtää arabiankielisen 'Yalla'?' -kysymyksen ja joko pudistaa päätään sanoen "No" tai nyökkää riippuen siitä haluaako vai eikö hän halua siirtyä paikasta a paikkaan b.


Itse aloitan arabian kielen tunnit ensi viikolla. Miten voi olla mahdollista olla oppimatta kuulopuheelta kieltä yhtään sen enempää kuin mitä ensimmäisen kuukauden aikana jo oppi? Osaan nyt tasan ne samat kymmenen sanaa, jotka opin kahdeksan kuukautta sitten.


Kävin myös tekemässä englannin kielen standardisoidun kielikokeen voidakseni ilmoittautua paikallisen yliopiston kursseille. Jos pääsen tästä kypsän iän ylioppilaskokeesta läpi. Miten voi ihminen kokea hallitsevansa tämän kielen puolestaan hyvin, mutta olla pääsemättä silti aina täyteen varmuuteen siitä, kuuluuko monivalintakysymykseen vastata a, b vai c?


Kävin balettitunnillakin. Ja mitenköhän se taas sitten on mahdollista, että kroppa muistaa demi- ja grand plié:t sun muut ylväät liikkeet ikään kuin viime kerrasta olisi vähemmänkin kuin parikymmentä vuotta? Balettiopettajalla oli tiukka nuttura ja tiukka ääni. Nautin joka hetkestä.

Monta rautaa tulessa. Se tuntuu hyvältä.

(Kuvat the American University in Cairo:n New Cairon kampukselta)

torstai 18. elokuuta 2016

Vähän taas feminismistä

Kairossa taas. Kahdeksan kuukautta vierähtänyt kaiken kaikkiaan täällä. Ei tämä nyt ihan kodilta tunnu, mutta ei se enää hämmästytäkään, että loman loputtua lennetään Egyptiin.



Kulttuurishokin tunnelmat eivät ehkä tässä ympäristössä kunnolla välttämättä laannu, mutta tulen taas asian kanssa toimeen. En aio kunnioittaa naisia alistavia kulttuurin ja/tai uskonnon piirteitä, mutta ei se estä tavallista arjen elämää ja mielenkiintoisten ihmisten kohtaamista.


Viime aikoina olen lukenut egyptiläisen feministin Mona Eltahawyn tekstejä ja katsellut hänen tv-esiintymisiään naisen asemasta Lähi-Idässä. Vaikuttaa selvältä, että tasa-arvon saavuttamiseksi täytyy täkäläisessä kulttuurissa ja asenteissa tapahtua aika suuria muutoksia. "Egypt's Angry Young Woman" ja "Egypt Has a Sexual Violence Problem"-artikkeleissa Eltahawy kertoo karuja faktoja. Lähteestä riippuen 80-99,3% egyptiläisistä naisista on kokenut seksuaalista ahdistelua, Eltahawy yhtenä heistä poliisin uhattua häntä jengiraiskauksella ja murrettua hänen kätensä ahdistelun päätteeksi Kairon Tahrir -aukiolla. Eltahawy nostaa ongelmista esiin esimerkiksi kotiväkivallan, avioliitossa tapahtuvat raiskaukset, naisten ympärileikkaukset ja kadulla tapahtuvan seksuaalisen ahdistelun, joita kaikkia tapahtuu Egyptissä päätä huimaavissa prosenttilukemissa.


Tätä taustaa vasten on selvää, että nimenomaan egyptiläisessä yhteiskunnassa on huutava tarve feminismille siinä mielessä kun se ymmärretään sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi. Siitä en tästä ympäristöstä ja henkilöhistoriasta käsin ole enää niin varma, että mihin kaikkeen feminismi länsimaisessa yhteiskunnassa pyrkii vastaamaan ja miten siellä määritellään oikeaoppinen feministi.

Suomessa ollessani Hesari kertoi yhteensä kolmesta uudesta feministisestä kirjasta ja jokaisen esittelyn kohdalla ajattelin, että on jotenkin häiritsevää, jos länsimaisessa vapaudessa elävien ihmisten erilaisia taustoja, persoonallisuuksia ja valintoja ei nähdä esimerkiksi osina henkilöhistorioita ja elämäntarinoita vaan erityisesti poliittisina tasa-arvokysymyksinä, ikään kuin elämä olisi vain poliittista. Toisaalta taas lähi-itäläisen ihmisen elämän ja aseman kohdalla voidaan tyytyä kulttuuriin ja uskontoon taustatekijöinä ja olla sanomatta sen enempää.

Kolmannen aallon intersektionaalinen feminismi menee niin ufoksi, että tuntuu siltä, ettei siihen pysty maallikko ottamaan osaa. Tämän HS:n kolumnistin lailla en edelleenkään ymmärrä, miten esimerkiksi suomalainen pitkän linjan maineikas naisasiajärjestö ei näe ongelmaa siinä, että ruotsalainen poliitikko kieltäytyy kättelemästä ihmistä sen takia, että hän on nainen.

Seuraavan tekstin kirjoittaja Helen Pluckrose lähestyy postmodernin feminismin ristiriitaisuuksia mielenkiintoisesti:
Kuva ja teksti Twitteristä: @hpluckrose

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Suomi - Finland


Matkustin Istanbulin kautta yhteensä 12 tuntia yksin lasten kanssa Helsinkiin. Olen kyllä tottunut lentomatkoihin lasten kanssa, mutta 1-vuotiuus ei tässäkään asiassa ole se helpoin ikä (vaan suoraan sanoen aivan kamala). Selvisin kuitenkin, kiitos iPadin ja keksien.

Kyllä kannatti. Vuodenaika täydellisine kesäsäineen luo illuusion paratiisimaisesta paikasta ja on helppo unohtaa, että 10 kuukautta vuodesta olosuhteet ovat jotain muuta.


Muita ensimmäisiä ajatuksiani: 

Tässä maailmassa on kaksi rinnakkaista todellisuutta: länsimaat ja muu maailma. 

Olen kulttuurishokissa myös täällä Suomessa.

- Uskomattoman hieno infra!
- Sairaan siistiä ja puhdasta! 
- Kaikki puhuvat suomea ja näyttävät suomalaisilta!
- Ilmainen lapsille tehty museo ja lasten festareita, uskomatonta!
- Herran jestas miten lyhyet shortsit ja paljasta pintaa! 
- "Ai nämä banaanit pitää punnita vai? Anteeksi, en muistanut."
- "Haluatko maksaa lähimaksulla?".... "Anteeksi, mutta en yhtään tiedä mikä se on". 



Menen täydestä paikallisesta, mutta en ole ihan perillä paikallisesta elämänmenosta. Leikkipuistossa lapseni menevät täydestä paikallisina lapsina, mutta lapseni ei ymmärrä kun häneltä kysytään missä päiväkodissa hän on. "Mikä on päiväkoti?" No muistatko sellainen vähän niinkuin sun koulu mutta täällä sitä sanotaan päiväkodiksi. "Okei".

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Kulttuurishokki: kulttuuri, uskonto ja muu tulenarka

Olen miettinyt sellaisia tulenarkoja asioita kuin kulttuuria ja uskontoa. Ennen kesäloman ensimmäistä osaa huomasin alkaneeni potea kulttuurishokin oireita. Monet asiat ärsyttivät, ihmetyttivät ja masensivat.

Olen täällä vieraana, eikä välttämättä ole minun asiani määritellä mikä on hyvää tai oikein elettyä elämää muille ihmisille heidän omassa maassaan ja kulttuurissaan ja voin kunnioittaa erilaisia elämäntapoja ja kulttuureja, puhumattakaan erilaisten ihmisten ja heidän yhtäläisen ihmisarvonsa kunnioittamisesta.

Egyptiin liittyvässä kulttuurishokissa erityislaatuista on kuitenkin se, että moni näistä kulttuurishokin tunnelmia aiheuttavista asioista on sellaisia, joihin suhtautumisen ei minusta edes kuulu lientyä niin, että ne lopulta päätyisi hyväksymään. Kun on kyse ihmisoikeuksista ja erityisesti esimerkiksi naisten ja homojen oikeuksista, en voi hyväksyä sellaisia kulttuurin ja/tai uskonnon piirteitä, jotka näitä oikeuksia rikkovat.

On siis olemassa asioita, joiden ei pitäisi olla kulttuurisidonnaisia tai en vain ainakaan mitenkään voi ajatella ihmisoikeuksista niin, että niitä tarvitaan vain länsimaissa ja että nämä muun maailman maat ja kulttuurit päättäkööt niistä itse miten parhaaksi näkevät. Tällöin en hyväksyisi esimerkiksi tyttöjen ympärileikkausta tai kunniamurhaa suomalaisen tytön kohdalla, mutta hyväksyisin ne egyptiläisen tai pakistanilaisen tytön kohdalla. Koska tämä olisi ja on tietenkin väärin, lopputulos on se, että ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia ja ne kuuluvat kaikille.

Toiseen lievempään asianhaaraan... Valehtelisin jos väittäisin, ettei minua ärsytä paikallisen kulttuurin ja/tai uskonnon pukeutumissäännöt naisille. Saatan vaihtaa aamulla hametta tai paitaa muutamia kertoja ennen kuin vakuutun siitä, että hameenhelma, hihan pituus tai kaula-aukko ei ole liian paljastava.

En voi sanoa valitsevani mahdollisimman peittäviä vaatteita sen takia, että kunnioittaisin egyptiläistä kulttuuria tässä suhteessa. Valitsen ne sen takia, että perääni ei katsottaisi paheksuen ja että ainakin nyt välttyisin suoranaiselta ahdistelulta. Samoista syistä valitsen ulkona kävellessäni olla katsomatta miehiä silmiin. En oikein ole onnistunut olemaan ajattelematta siveyssäännöistä niin, etteikö tässä asiassa taustalla olisi juurikin se patriarkka, joka valvoo kulttuuria jopa väkivallan uhalla, toisin kuin esimerkiksi länsimaisen naisen ammatinvalinnan tai hänen lastenhoitovalintojensa kohdalla.

Neuvottomana olen katsellut viimeisimpiä terrori-iskuja ympäri maailman ihmetellen miten ollaan tultu sellaiseen pisteeseen, että on tulenarkaa spekuloida sillä, että terroristien motiiveilla voisi olla muiden asioiden lisäksi jotain tekemistä jonkin Islamin ääritulkinnan kanssa. Ei Islamia äärimmäisellä tavalla tulkitsevat liikkeet ole ainoita uskonlahkoja, jotka ovat kylväneet kuolemaa uskonnon nimissä tai polkeneet ihmisoikeuksia, eikä sen sanomisen pitäisi olla islamofobiaa sen enempää kuin kristinuskon äärisuuntausten kritisoiminen on kristinuskofobiaa.

Sanon nämä asiat uskonnonvapautta kannattavan, spirituaalisuutta ymmärtävän ateistin ja monikulttuurisuutta puolustavan punavihertävästi kallellaan olevan korkeakoulutetun kaupunkilaisnaisen ja ennen kaikkea humanistin suulla ja äänensävyllä. Tällä hetkellä kuuntelen mielenkiinnolla aktivisteja, jotka sanovat, että länsimaiden ulkopuolisen maailman ihmisoikeusaktivistit ja uskonreformistit tarvitsevat liberaaleja ja sekulaareja arvoja puolustavia liittolaisia enemmän kuin poliittisen korrektiuden nimissä tai suvaitsemattomaksi leimaamisen pelossa hiljeneviä sivustaseuraajia.

                                                                     *****

TJEU: Egyptissä vankilassa vuosia istuneen pakistanilaistaustaisen iso-britannialaisen muslimin ja entisen radikaali-islamistin Maajid Nawazin elämäntyö ja aktivismi terrorisminvastaisessa taistelussa ja ihmisoikeuksia polkevien uskonnon tulkintojen reformaatioyrityksissä.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Viisumisaaga

Jokin aika sitten hoidin kotiapulaisen viisumiin liittyviä paperiasioita ja ajattelin, että välillä sitä kyllä joutuu tilanteisiin, joissa joutuu puremaan hammasta kerran jos toisenkin. Paperiasioiden hoito vieraiden maiden viranomaisten kanssa on asia, joka ei ehkä koskaan petä tässä suhteessa. Belgia ei totisesti ole kunnostautunut byrokratian sujuvien rattaiden osalta, mutta arvata saattaa, että myös Egypti painii omassa sarjassaan.

Ensin itse viisumin myöntämiseen liittyvään paperisotaan oli mennyt yksi ikä ja terveys. Sitten kotiapulaisen paperiasioista vastaava taho hävitti viisumiin liittyvän faxin siitä syystä, että toinen taho jonka olisi se pitänyt vastaanottaa ei käytä faxia. Sähköposti kuulemma ei ollut tullut kyseeseen, vaan paperi oli mahdollista lähettää vain ja ainoastaan faxilla. Etsimme tositetta lähetetystä faxista käyden läpi kaikki kyseisenä päivänä kyseessä olevasta toimistosta lähetetyt faxit sillä tuloksella, että annetulla viitenumerolla vihdoin ja viimein kuin ihmeen kaupalla löytynyt faxi oli väärä ja se oli muutenkin lähetetty Tunisiaan.

Asiasta vastaavilta virkailijoilta oli jäänyt mainitsematta, että itse asiassa etsitty faxi oli lähetetty aivan toiseen paikkaan kuin sinne minne sen oli alun perin sanottu menneen ja josta sitä oli kissojen ja koirien kanssa etsitty. Että itse asiassa faxi löytyisi lentokentällä sijaitsevasta toimistosta.

Oh well, never mind. Ei muuta kuin lentokentälle arabian kielinen viitenumerolappu kädessä tiedustelemaan faxin kohtalosta.

- "Mistähän löydän tämän ja tämän toimiston, sir?"

- "No English, sorry."

Eipä se mitään. Osaan taksisanaston ansiosta suunnistaa perille arabiaksikin: alatul, yimiin, shimaal, shukran. Suoraan, oikealle, vasemmalle, kiitos. Oikea toimisto löytyi - hämärä ja suttuinen parhaat päivänsä nähnyt asiointitiski sokkeloisten hämärien käytävien päässä. Tiskin takana noin seitsemänkymppinen mustaan pitkään hijabiin pukeutunut rouva sekä keski-ikäinen keskivartalolihava poliisi valkoisessa univormussaan ja mustassa baskerissaan.

-"Salaam aleikum, tarvitsisin kopion teille lähetetystä faxista viitenumerolla 554310".

- "Madam, me voimme ainoastaan vastaanottaa faxeja, emme kopioida niitä. Mister Ali toimistossa numero 331 auttaa teitä asiassanne eteenpäin. Kävelkää alatul, shimaal, yimiin ja alatul."

Matkalla toimistoon numero 331 päättelen arabian kielen kuullunymmärtämiseni pettäneen, sillä löydän itseni hämärän käytävän perällä olevasta hämärästä toimistohuoneesta, joka on täynnä hämäräperäiseltä vaikuttavia miehiä pöytiensä takana. Mieleeni muistuu Facebookin Expat-ryhmän tarina lentokentän rajavalvonnan kuulusteluhuoneista, joista kertoja oli käännytetty takaisin kotimaahansa kyseenalaisissa olosuhteissa odottelun jälkeen hämärän peittoon jääneiden syiden vuoksi.

-Epäluuloinen kysymys: "Madam, why here?"

- Epävarma vastaus: "Yritän vain löytää Mister Alia. Tiedättekö onko hänen toimistonsa lähellä?"

- "Arabic?."

- "No Arabic, sorry."

Näppäilen autonkuljettajan numeron ja alan huolestua. Häntä ei päästetty sisälle lentokentälle ilman asiaa. Ojennan puhelimen epäluuloiselle virkailijalle. Odotan kunnes huomaan, että autonkuljettajani Nasser ilmestyykin paikan päälle. "Miten pääsit sisälle?", kysyn. "Olit päätynyt lentokentän sisäänkäynnin turvatarkastuksesta vastaavien turvamiesten esimiehen konttoriin ja hänen käskystään turvatarkastajat päästivät minut läpi hakemaan eksyneen ulkomaalaisen", Nasser selittää.

Viimein oikea toimisto ja oikea Mister Ali löytyy. "Ramadan kareem, Mister Ali!" Hän on ystävällinen ja avulias ja hoitaa paperiasiat kuntoon, uskomatonta kyllä. Vähemmän yllättävää on se, että olen alkanut väsyä täkäläiseen todellisuuteen. Liekö jokin kulttuurishokin ärsyyntymisvaihe päällä, mutta on ollut vaikea suhtautua moniin asioihin.

Väsymystä ei ole ainakaan helpottanut se, että olen nyt ollut lasten kanssa yksin viikon verran ja niin minä kuin lapset olemme olleet kipeitä ja ravanneet lääkärissä peräjälkeen. Ensi viikolla alkava loma ja maisemanvaihdos tulevat tarpeeseen.

Toivotan kaikille matkassani mukana olleille hienoa ja valoisaa kesää!