sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Tammikuista sillisalaattia sieltä täältä

Singapore oli moitteettoman moderni, organisoitunut ja siisti; ilmeisesti oma menestystarinansa. Kairon epätäydellisyys ja kuohuttavuus olivat kaukana siitä maailmasta.

Singapore
Lomalla käytiin myös muina jet settereinä auto- ja venematkan päässä Malesian puolella Pulau Tengah nimisellä paratiisisaarella, jossa kymmenisen vuotta sitten kuvattiin Expedition Robinson tosi-tv -sarja ja joka sitä ennen on aikoinaan toiminut Vietnamin venepakolaisia vastaanottavana pakolaisleirinä. Saari oli henkeäsalpaavan kaunis.

Pulau Tengah, Malesia
Ikimuistoisinta oli pojan aiheuttama henkeäsalpaava välikohtaus hänen onnistuttuaan saamaan käsiinsä vessanpesuainepullon, jonka siivooja oli jättänyt bungalowin sisäänkäynnin edustalle. Selkäni käänsin siitä tietämättömänä ja seuraavaksi löysin hänet aukinainen pullo kädessä kakomassa. Paniikkia lisäsi tietoisuus maantieteellisestä sijainnista saarella, jossa lähin lääkäri ja sairaanhoito oli venematkan päässä. Erinäisten tuoteseloste- ja puhelinkonsultaatioiden jälkeen lähdettiin mantereelle malesialaiskylän sairaalaan. Kaikesta selvittiin säikähdyksellä, mutta oli aika kamalaa ja mielikuvitus ehti laukata.

Lomailu muissa maisemissa oli virkistävää ja Aasia alkoi kiehtoa, mutta oli myös aika kiva palata takaisin Kairoon. Säröt, särmät ja pohjattomat ihmettelyn ja pohdinnan aarreaitat kiehtovat omalla tavallaan ja sopivatkin kai mulle. Kairo on kiehtova, lyö ällikällä, huvittaa ja aivan taatusti myös ärsyttää ja rasittaa -  ei ainakaan jätä kylmäksi. Kairo on oikeastaan aika jees paikka asua ja arjen tasolla tavallaan helpompikin kuin esimerkiksi Bryssel. Riippuu kaiketi keneltä kysyy. Yhdeltä taksikuskilta kyselin small talk:in lomassa, että onhan hän egyptiläinen ja vastaus oli naurahtaen tuhahdettu "yes, I was not lucky".

Meikäläisille täällä on vaikka mitä palveluja saatavilla ja kielen suhteen ei ole altavastaaja, vaikka ei arabiaa osaakaan. Suuri osa ihmisistä ja palveluista ainakin meidän alueella on täysin kaksikielisiä englanti-arabia -kieliparilla, joten ei oikeastaan tarvitse olla vaikean ja kaukana täydellisestä olevan kielen varassa toisin kuin Belgiassa.

Kyllä sitä kaiken kaikkiaan vain aika kaukana taitaa olla esimerkiksi suomalaisesta lapsiperhearjesta. Miten yksi pojan arkipäivän suosikkityyppi, taloamme huoltava bawab eli talonmies on päätynyt Etelä-Sudanista Kairon hienosto- ja expat-alueelle lakaisemaan Saharan pölyjä pois tieltämme? Ratsastamalla Etelä-Sudanista Egyptiin kamelin selässä aavikon halki ties kuinka kauan ja ties minkä uhalla. Siinä hän on joka päivä yhden toisen pohjoisen kansankodin tuotemerkkejä Vasaloppet:ia ja Volvoa mainostava pipo päässään pellavapäätämme viihdyttämässä.

Kairo

Kairo, obviously

Kairo

Kairo
Pääsisinköhän tammikuisesta some-minimalismistani taas kiinni blogijuttuihin tämän sillisalaattipostauksen myötä. Koulusta tulleen täiongelmankinkin kanssa on pitänyt kiirettä, mutta toivotaan - inshallah - että saatiin nyt tämä maanvaiva häädetyksi.

Vuoden päivät ollaan oltu Kairossa ja ehkä siitä olisi kiva jotain kirjoittaa. En tiedä mihin se aika on mennyt. Uuden vuodenkierron myötä sopeutuminen on taas seuraavalla tasolla, mutta ulkomaalaisuus taitaa olla se aika, paikka ja tila, johon sitä yleisesti ottaen kuuluu. Joku kuuluisa (en muista kuka) on sanonut ranskaksi: "J'aime bien mon état étranger partout". Pidän ulkomaalaisuuden tilastani kaikkialla. Luultavasti niin.

torstai 15. joulukuuta 2016

Joulukuussa

Joulukuussa pitää aina kiirettä. Tytön synttärit osuvat joulukuun puolenvälin paikkeille ja lisäävät entisestään kuukauden tapahtumarikkautta.

Täällä päin maailmaa vältyttiin Belgian tapakulttuuriin kuuluneelta Saint Nicolaksen päivän juhlallisuuksilta ja lahjuksilta, mutta tytön esikoulun joulujuhla lahjoineen piti yllä samaa joulukuista tapahtuma- ja lahjajatkumoa kuin ennenkin.

Lapsen 5-vuotisynttärijuhlat juhlittiin menestyksekkäästi barbiekakunkin aikaansaamalla tyllihametunnelmalla. Esikoulun joulujuhlan esitysnäyttämön somistuksestakaan ei puuttunut tylliä, kimalletta ja säihkettä ja lapset puettuina kilpaa kimaltaviin juhla-asuihin pitivät huolen joulutaian tunnelmasta koulun pihapiirin palmuista ja muusta epäpohjolamaisen vehreästä kasvillisuudesta huolimatta.

Lapset lauloivat kuin herran enkelit ja äitien ja isien sydämet tietysti pakahtuivat ja silmäkulmat kimmelsivät. Hymy, vilkutus yleisöön ja siunatut pienet kirkkaat äänet, jotka lauloivat ranskaksi ja vaihtoivat sitten vapaa-ajalla englanniksi. Kotona kuka miksikin. Maailman lapset.

Miehen vanhemmatkin ehtivät käydä. Heidän kanssaan teimme retken aavikolle puolentoista tunnin ajomatkan päähän Fayoumiin. Ajomatka kulki maalaiskylien läpi ja matkasta jäi päähän raksuttamaan maalaiskylien elämän todellisuudet. Ei sairaaloita, ei kouluja ja jos onkin, niin taso niin luokaton, että sama vaikka ei olisikaan. Katukuva ja tienvarret maalaiskylissä toivat mieleen Itäisen Afrikan vastaavat, eikä niiden todellisuuksissa ehkä niin suurta eroa luulisi olevankaan eri ilmansuunnasta huolimatta.





Egypti on uskomaton vastakohtaisuuksien ja ristiriitojen paikka. Fayoumin retken jälkeen kävin Kairossa jouluostoksilla viimeisen päälle loisteliaassa ostoskeskuksessa, jossa liikkeet ja kahvilat ovat samaa brändiä kuin länsimaissakin. Egyptissä voi samana päivänä kulkea aavikolta kouluttomaan maalaiskylään ja sieltä ökysummia maksavien yksityiskoulujen kautta ökyostarille Starbucksiin.

Monimutkainen ja loputonta pohdinnan aihetta tuottava paikka, jota koettelemukset eivät jätä rauhaan. Koptikristittyjen kirkkoon kohdistunut pommi-isku inhottaa. Pitihän sellainenkin tapahtua kai, kuin sotatilassa koko maailma. Kuva kaksi lastaan menettäneestä äidistä ei jätä rauhaan. Surettaa miksi toiset meistä jätetään tänne kitumaan jotain niin sietämätöntä kohtaloa. Sanoinkuvaamatonta.

Kiireinen joulukuu jatkuu erilaisen joulunvieton merkeissä. Menemme ennen näkemättömään paikkaan Singaporeen asti ystäväperheen luokse. Vuosikin vaihtuu siellä; on jännä nähdä miltä maailma näyttää siellä päin maapalloa. Keväällä päästään taas onneksi Suomeenkin, jossa maailma näyttää aina vähän tutulta muukalaisillekin.

Rauhallista joulukuun jatkoa kaikille joka puolelle maailmaa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Kilpaile vain itseäsi vastaan

Olen miettinyt vähän kilpailemista, haasteita, saavutuksia ja sen sellaista

Kilpailuhenkisyyttä minussa ei ole pientäkään vähää. Jo kouluaikoina inhosin liikuntatuntien urheilukilpailuja. En ollut pahoillani siitä, jos en tullut ensimmäisten joukossa valituksi pesäpallojoukkueeseen. Kiritin kyllä pesältä toiselle, mutta en saanut siitä mitään erityisiä kicksejä jos oma joukkueeni voitti, enkä toisaalta ollut pettynyt häviöstä.

Viime vuosien aikana olen miettinyt aika paljon kaikenlaisia marssijärjestyksiä ja yhteiskuntien porrasaskelmia. On varmaankin inhimillistä joskus suhteuttaa omaa polkuaan muihin, mutta ainoa tapa jolla voi päästä oman elämänsä kannalta parhaaseen lopputulokseen on kilpailla vain ja ainoastaan itseään vastaan. Miten päästä itselleen parhaiten sopivaan elämään riippumatta ulkoisista odotuksista ja asenteista. Unohtamatta erilaisten ihmisten ja polkujen kulkijoiden oikeutta kunnioitukseen omasta matkastaan. 

Itseäni vastaan kilpailu on tarkoittanut minulle ulkoisten mittapuiden mukaan verrattain pieniä saavutuksia. En tarkoita mitenkään humble bragata, koska ajattelen sen olevan yhteydessä syntymälahjana ja -kirouksena saatuihin luonteenpiirteisiin. Introverttiys- tai "erityisherkkyys"piirteisiin taipuvaisille on ehkä tyypillistä, että kovaa ja korkealle kirittäminen ei luonnistu? Ei minulta oikein tai ainakaan näissä alituiseen vaihtuvissa kuvioissa yhdistettynä muihin huomiotani vaativiin asioihin.  

Kuluneen vuoden aikana muiden haasteiden ohella haastetta on osaltaan tarjonnut vähän ehkä tämä blogikin, jonka pitämiseen uskaltautuminen oli omalla mittapuullani jonkinlainen saavutus sinänsä. Saavutus on ollut myös pärjätä näissä olosuhteissa ja kuvioissa, uudessa ja vieraassa ympäristössä parhaani mukaan meditoiden ja lapsilleni läsnä ollen. Erilaisille ihmisille ja muiden polkujen kulkijoille saavutukset ovat jotain muuta. 

On sekä haaste että saavutus tunnistaa mikä sopii itselle ja mikä ei omien olosuhteidensa ja lähtökohtiensa asettamien rajojen puitteissa. Mikä on sitä elämää, jossa itse omilla lähtökohdillaan kasvaa ja kehittyy omana itsenään parhaimmalla mahdollisella tavalla läheisensä huomioon ottaen. Miten päästä eroon tätä prosessia häiritsevistä tekijöistä ja niin edelleen. 

En sattuneesta syystä ajattele, että saavutukset, ihmisenä kasvu tai kiinnostavat asiat liittyisivät välttämättä formaaleihin haasteisiin, mutta aasinsiltana edellisestä… Vaikka voi tietysti vaikuttaa elitistiseltä kysymykseltä, ei ole aina niin helppoa keksiä ja luoda tyhjästä yhä uudelleen ja uudelleen itselleen elämää, jossa itselleen sopiva oleminen, tekeminen tai työ sopii yhteen kaikkien muiden palasten kanssa

Ajattelin ensin osallistua täällä amerikkalaisen yliopiston kurssille, mutta tulinkin tällä erää toisiin aatoksiin. Kurssin aihe ei ollut sisäisen ohjautuvuuteni kannalta niin mielenkiintoinen. Minulle tarjoutui lisäksi täysin sattumalta yksi toinen tilaisuus. Sain nimittäin mahdollisuuden osallistua erään täällä kuukausittain ilmestyvän kansainväliselle expat-yleisölle suunnatun lehden tekemiseen yhden palstan osalta. 

Mietin häiritseekö siihen ryhtyminen minua vai saanko siitä jotain ja onko minulla vastaavasti sille mitään annettavaa ja uskallanko. Onko tämä nyt minua varten - en ole ennen tehnyt tällaista, enkä ole ammatti-ihminen ja mistä kuvittelen tietäväni voisiko tällainen sopia minulle vai ei. En ainakaan rationaalisen analyysin perusteella. Ehkä sen perusteella, että luulen erilaisten pienimuotoisten tekemisten tässä vaiheessa sopivan minulle hyvin. 

Palstan tekstien aihe on yleisten mittapuiden mukaan ehkä kunnianhimoton, koska se koskee expat-äitiyttä ja lapsia, mutta itselleni se tarjoaa kyllä haastetta. Lehden editorin lähetettyä taitetun version omasta sivustani, on olotila vähän kauhistunut. Apua mitä on tullut taas julkisesti sanottua ja miksi en sanonut niin tai näin! 

Haastetta siis piisaa myös sen osalta, että suhtautuu itseensä ja tekemisiinsä armeliaasti. Tämähän on varmaan aika trendikäskin mindfulness-pyrkimys, mutta ei silti yhtään sen vähemmän validi, koska itsensä hyväksyminen epätäydellisenä olentona johtaa lopulta parhaisiin tuloksiin varmaan aika monessa asiassa. 

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pieni oodi Nasserille

Jos ja kun joskus muutamme täältä Kairosta pois, niin yksi ihminen, joka varmasti jää elämään puheisiin ja muistoihin on autokuskimme Herra Nasser. Haluan välttämättä esitellä hänet teillekin. Asianomaisen luvalla parin kuvan kanssa sensorin kynän alle joutuneiden kanssaposeeraajien kanssa.


Nasser on kotoisin maaseudulta Etelä-Egyptistä eli Upper Egypt:istä, jossa hän kasvoi kymmenen sisaruksensa kanssa kunnes muutti nuoruudessaan Kairoon parempien mahdollisuuksien perään. Niitä hänelle tarjoutuikin ja hän on hankkinut itselleen hyvän yleissivistyksen ja lapsilleen hyvän koulutuksen. Ennen Arabikevään tapahtumia ja seurauksia Nasserilla oli hyvän toimeentulon tarjoava työpaikka kansainvälisen firman leivissä, mutta sittemmin firman ovien sulkeminen osui kohdalle ja hän siirtyi yksityisautojen kuskiksi.


Tämä parikymmentä vuotta autoa työkseen ajanut mies helpottaa arkea ja elämää täällä paljon. Välitön, kohtelias, täsmällinen, uskollinen, ammatistaan ylpeä perheenisä, jota ilman päivittäinen arki olisi täällä paitsi hankalampaa niin ehkä myös vähän tylsempää.


Nasser on aina perillä ajankohtaisista asioista ja usein aloitan päivän kyselemällä häneltä briiffausta Egyptin päivän polttavista uutisista. Olen nyt vajaan vuoden verran seurannut hänen suhdettaan muun muassa maansa nykyiseen presidenttiin ja hänen edeltäjiinsä, Muslimiveljeskuntaan, kansainvälisten tapahtumien kiemuroihin sekä Egyptin tilaan ylipäänsä.

Olisin expat-kuplassani paljon syvemmällä ilman hänen avaamaansa ikkunaa Egyptin todellisuuteen. Tästäkin syystä kannatti kärsiä kuskiin totuttautumiseen liittyneet kuninkaallisuusolot. Itsekseni tai pojan kanssa rattailla liikkuessani myös kävelen paljon lähialueella, joten saan kyllä toiveideni mukaan nauttia myös vähemmän kuninkaallisista kevyen liikenteen muodoista.


Kuninkaallisoloissa tulee joskus huolehdittua hänen odotuttamisestaan ajojen välissä, vaikka ei pitäisi koska työtäänhän hän vain tekee. Sellaiseen hän muutenkin aina vastaa tuntevansa teekuppiloiden pitäjät, hotellien ovimiehet, myyjät, kuskikollegat ja vähän koko Kairon, joten hän löytää kuulemma kyllä juttuseuraa jos tarve vaatii.

Nasser on myös aina huolehtinut vieraistamme lentokenttäkuljetuksia ja turistikohteisiin viemistä myöten ja kukaan heistä ei ole tainnut lähteä pois ilman erityismainintaa hänestä. Vaikutuksen tekevä tyyppi.


Nasser sanoo avartaneensa maailmaansa ulkomaalaisten työnantajiensa kautta, mutta hän on myös yhteen otteeseen asunut itsekin ulkomailla. Hän on nimittäin ajanut kasinovieraiden limusiinia Las Vegasissa. Neonvalot, villi meininki ja kymmeniätuhansia dollareita illassa palamaan laittaneet kasinovieraat saivat kuitenkin hänet ennen pitkää ikävöimään omaa aavikon keskellä sijaitsevaa sielunmaisemaansa ja hän palasi sittemmin Kairon liikenteen tuttuun humuun.


Lopullisesti olen tykästynyt häneen sen ansiosta miten kiinnostuneesti ja kiintyneesti hän suhtautuu lapsiini. Hän ei halua kutsua heitä pelkillä etunimillä ilman niiden eteen tulevia Mister ja Miss etuliitteitä. Mister puolitoistavuotiaan hän vaatii joka kerta saada jäädä kanssaan auton ratin taakse kun menen saattamaan Miss lähes 5-vuotiaan koulun pihalle. Mister puolitoistavuotiaalla ei ole mitään sitä vastaan ja nämä kaksi ovat muodostaneet oman erityisen suhteen toisiinsa.

Toivon hänelle kaikkea hyvää ja toivon että hän saa nähdä rakastamansa maan kehittyvän toivomaansa parempaan suuntaan.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Inhoa ja kaihoa

Egyptissä huhuttiin pitkin syksyä viime perjantaille suunnitelluista protesteista. Tällä kertaa ne jäivät toteutumatta, mutta protesteista puheen ollen olin törmännyt ahdistavaan artikkeliin eteläafrikkalais-amerikkalaisen journalistin oksettavasta ja törkeästä massa-ahdistelusta täällä hänen raportoidessaan vallankumouksesta vuoden 2011 levottomuuksien aikaan. 

Ahdisti kuvitella hänet Tahrir-aukiolle ties kuinka monen sadan (!?) mielipuolen paskiaisen riepottelemaksi, hakkaamaksi ja raiskaamaksi. Ahdistavan inhottavan raukkamaisen törkeän kusipäistä. Inhotti, ettei ketään poliitikkoa ollut kiinnostanut tehdä asialle mitään. Inhotti vähän kaikenlainen läpimädännäinen ja tekopyhä. Inhotti se, että tässä maassa on tapahtunut tuollaista. Eivät kaikki todellakaan ole täällä paskiaisia ja on hirveän väärin olettaa niin, mutta miksi joissain tilanteissa jotkut ovat

Se saattaa tulla pitkästä aikaa, ihan puskista ja varottamatta. Petollinen kaiho Suomeen. Sinne jossa kaikki toimii ja on tuttua, mutta ei silti enää ole. Koska olet niin ulkopuolella kaikesta, eikä mikään ole niinkuin joskus oli. Etkä oikeastaan ihan tiedä miten asiat siellä toimivat. Etkä tajua sitäkään mitä suomalaiseen lastenkulttuuriin kuuluu. Ja sitten hermostut ehkä vähän siitäkin, koska mietit sitä, että olet niin omillasi omiesi kanssa.  

Sitten oli niitä Instagramin lumikuvia. Helsinki talviasussaan. Viiskulma Kaivopuistosta päin nähtynä. Kolmosen ratikka joka kai nykyään on kakkonen ja lumeen peittyneet ratikkakiskot. Nuo talot, tuollaiset jykevät ja herkät Jugend-arkkitehtuurin helmet. Hiljalleen leijailevat lumihiutaleet. Muistatteko sen hiljaisuuden äänen ja sen rauhan kun kaikki peittyy lumeen? Ylös tuosta noin tuota katua pitkin Kirurgille päin. Kävin siellä päin joskus töissä. Alas toista katua pitkin ja päädyt Espalle ja sitten eteenpäin Senaatintorille. Toinen kuva Tuomiokirkosta talviasussaan. Miten kuvankaunista! 

Tällaisena päivänä joogaohjaajan sanat ovat kaikessa kosmisessa hörhöydessään rauhottavia. Hän puhuu siitä, kuinka olemme kaikki näiden tähtien alla omalla polullamme. Kuinka me olemme syntyneet kulkemaan sitä ja kokemaan tunnelmia kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja kuinka välillä me kuljemme sillä pää pilvissä jalat tuskin maata koskettaen ja toisinaan taas pää riipuksissa kaiken painosta. Koska ”such is life” hän sanoo vakaalla äänellään. Jatkaa että voimme vastaanottaa sen sellaisenaan ja kaikkinensa ”with love, grace and gratitude”.  

Se on epäilemättä hieno ja ylevä tavoite, mutta inho ja kaiho ovat sellaisia pikku pirulaisia, että painavat päätä riipuksiin tehden siitä hetkellisesti haparoivaa. Sellaista se on. Elämää. 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Blogitunnustus

Sain Periaatteen naiselta ja Ulkosuomalaiselta äidiltä blogitunnustuksen. Kiitos kaunis, arvon naiset!


Tunnustuksen säännöt:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

 ******

Tunnustus onkin hassu sana. Sillä sanalla kun voi olla useampikin merkitys. Tunnustuksen voi saada vaikkapa hyvin tehdystä työstä tai sitten joku voi tehdä esimerkiksi omaatuntoaan vaivaavan tunnustuksen. Tunnustuksia molemmat.

Blogiin liittyvän tunnustuksen yhteydessä tekee mieli tunnustaa, että blogin pitäminen on paitsi antoisaa, niin välillä myös vähän kamalaa! Miksi ihmeessä kirjaan kaikelle kansalle ylös ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani elämästäni. Ajoittaisiin some-sekoamisiin taipuvaisena ihmettelen tätä välillä itsekin, vaikka muiden blogien lukeminen on minusta ihan vain tosi kivaa. Perfektionisti se siellä vain aina sormi valmiina delete-napilla, jota se ei pelkää käyttää jälkikäteenkään some-sekoamisen yllättäessä.
                                                               
Aloitin bloggaamisen melko tarkalleen vuosi sitten voidakseni tilittää Kairoon muuttamisen nostattamia ajatuksia ja tunnelmia. Tykkään kirjoittamisesta ja ajatuksien sanoiksi ja lauseiksi siirtämisestä ja halusin haastaa itseni kokeilemaan tekemään sitä julkisesti. Jotenkin aloin sitä sitten tehdä, vaikka totta puhuen joidenkin asioiden suhteen kirjoittaminen prikulleen niin miten haluan on välillä vaikeaa.

Ihme ja kumma, mutta en aina onnistu saamaan postausta tai kommenttiakaan täydelliseksi siten, että siitä kävisi ilmi kaikki ne puolet ja nyanssit, jotka omissa ajatuksissani ja sisäisessä maailmassani ovat läsnä. Äänensävyn ja kehonkielen puuttuminen asettaa joskus haasteita, kuten myös kirjoittaminen yleisölle joka ei tunne minua ja jota en itse tunne.

Tuleville bloggaajille ehkä antaisin ohjeeksi miettiä yleisen ja yksityisyyden välistä rajanvetoa. Mikä on niiden väliin jäävä alue, jolla tasapainottelu tuntuu luontevalta. On terapeuttista kirjoittaa henkilökohtaisen tai yhteiskunnallisen tason ajatuksista ja asioista, jotka eivät ole 'hyvää päivää kirvesvartta' -osastoa, mutta jos ihmiset jostain syystä alkavatkin lukea ja jopa kommentoida blogia, niin on ehkä hyvä miettiä omia linjojaan etukäteen. Toisaalta minusta mielenkiintoisimpia blogeja ovat ne, joiden kirjoittajat ovat rehellisiä ja uskaltavat näyttää koko persoonallisuutensa ja inhimillisyytensä kirjosta monia eri sävyjä.

Jaan tunnustuksen seuraaville ulkosuomalaismaailman bloggaajille:

Diplomaattirouva
Edustusrouvan päiväkirja
Minun Afrikkani
Merkintöjä Panamasta
Ei kai taas
Chez Helena
Algeria lapsiperheen silmin

Kiva että olette blogeinenne täällä saman taivaan alla eri puolilla tätä käsittämätöntä avaruudessa kiitävää pyörivää palloa.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Money talks koulussakin

Vähän taas koulujutuista. Pian viisi vuotta täyttävä tytär käy täällä ranskalaisen systeemin mukaisen esikoulun viimeistä luokkaa. Ensi vuonna hänen on määrä vaihtaa koulua ala-asteen puolelle. Koulusysteemistä riippuen joulukuussa syntyneenä hän joko toistaisi esikoulun viimeisen luokan tai aloittaisi ala-asteen ensimmäisen luokan.

Koulun valinta aiheuttaa jatkuvasti harmaita hiuksia. Ei ainoastaan sen takia ettemme oikein pääse varmuuteen siitä millä kielellä ja minkälaisen systeemin mukaista koulua hänen olisi järkevä käydä, vaan myös sen takia että koulumarkkinat täällä ovat aika villit.

Osa yksityisten koulujen oppilaista on hyvin toimeentulevien egyptiläisten perheiden lapsia. Suomalaisesta ja eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen ja yleistäen sanoen joidenkin vanhempien mentaliteetti vaikuttaa joskus melko erikoiselta. Sen voisi tiivistää ilmaisuun "money talks".

Kalliita lukukausimaksuja maksavat vanhemmat eivät aina vaikuttaisi näkevän lapsiaan oppilaina muiden joukossa vaan ikään kuin maksavina asiakkaina. Kärjistäen voisi jatkaa sanoen, että opettajia ei aina nähdä asiantuntijoina, vaan niitä vaikuttaisivat joskus olevan heidän palkkansa maksavat vanhemmat. Eräs isä esimerkiksi katsoi asialliseksi läksyttää kovin sanoin nykyisen koulun pihalla opettajaparkaa, joka oli kehdannut kuulemma liian tiukkaan ääneensävyyn (ja omasta mielestäni epäilemättä aiheesta) kehottaa miehen lasta kuuntelemaan opettajaa. True story.

Toiset ovat suoraan sanoen kehottaneet välttämään paikallisia yksityiskouluja ja valitsemaan suosiolla Lyçee françaisen ja parin hyvämaineisen kansainvälisen koulun välillä. Muun muassa tämän money talks -mentaliteetin ja omien arvojen yhteensovittamattomuuden takia, joka mahdollisesti aiheuttaisi epämukavia tilanteita playdate- ja synttärikutsuja myöten.

Nämä huomiot ovat harmittavia, koska olin jo ehtinyt innostua yhdestä yksityiskoulusta, joka noudattaa kansainvälistä IB-opetussuunnitelmaa ja jonka opetuskielinä ovat sekä ranska että englanti

Nyt jos otamme nämä asiat huomioon, niin olemme taas siinä pisteessä, että pitää yrittää ymmärtää kannattaako suosiolla hylätä opittu ranskan kieli ja siirtyä brittisysteemiin kansainväliseen kouluun. Vai pysyäkö yksinomaan ranskalaisessa systeemissä ja olla joukosta erottuva erikoinen epäranskalainen tyystin ranskalaisessa systeemissä Lyçee francais:essa.

Vai uskaltaisiko sitä heittäytyä tämän money talks -mentaliteetin pyörteisiin kansainvälisen opetussuunnitelman piiriin, mutta mahdollisesti ainoana eurooppalaisena ja yrittää luovia niissä piireissä ja pyörteissä parhaansa mukaan.

Äh. Mistä näistä voi tietää mikä valinta on paras? Se on selvää, että suomalainen peruskoulujärjestelmä on kerta kaikkiaan eksoottisen ihmeellinen.