torstai 1. joulukuuta 2016

Kilpaile vain itseäsi vastaan

Olen miettinyt vähän kilpailemista, haasteita, saavutuksia ja sen sellaista

Kilpailuhenkisyyttä minussa ei ole pientäkään vähää. Jo kouluaikoina inhosin liikuntatuntien urheilukilpailuja. En ollut pahoillani siitä, jos en tullut ensimmäisten joukossa valituksi pesäpallojoukkueeseen. Kiritin kyllä pesältä toiselle, mutta en saanut siitä mitään erityisiä kicksejä jos oma joukkueeni voitti, enkä toisaalta ollut pettynyt häviöstä.

Viime vuosien aikana olen miettinyt aika paljon kaikenlaisia marssijärjestyksiä ja yhteiskuntien porrasaskelmia. On varmaankin inhimillistä joskus suhteuttaa omaa polkuaan muihin, mutta ainoa tapa jolla voi päästä oman elämänsä kannalta parhaaseen lopputulokseen on kilpailla vain ja ainoastaan itseään vastaan. Miten päästä itselleen parhaiten sopivaan elämään riippumatta ulkoisista odotuksista ja asenteista. Unohtamatta erilaisten ihmisten ja polkujen kulkijoiden oikeutta kunnioitukseen omasta matkastaan. 

Itseäni vastaan kilpailu on tarkoittanut minulle ulkoisten mittapuiden mukaan verrattain pieniä saavutuksia. En tarkoita mitenkään humble bragata, koska ajattelen sen olevan yhteydessä syntymälahjana ja -kirouksena saatuihin luonteenpiirteisiin. Introverttiys- tai "erityisherkkyys"piirteisiin taipuvaisille on ehkä tyypillistä, että kovaa ja korkealle kirittäminen ei luonnistu? Ei minulta oikein tai ainakaan näissä alituiseen vaihtuvissa kuvioissa yhdistettynä muihin huomiotani vaativiin asioihin.  

Kuluneen vuoden aikana muiden haasteiden ohella haastetta on osaltaan tarjonnut vähän ehkä tämä blogikin, jonka pitämiseen uskaltautuminen oli omalla mittapuullani jonkinlainen saavutus sinänsä. Saavutus on ollut myös pärjätä näissä olosuhteissa ja kuvioissa, uudessa ja vieraassa ympäristössä parhaani mukaan meditoiden ja lapsilleni läsnä ollen. Erilaisille ihmisille ja muiden polkujen kulkijoille saavutukset ovat jotain muuta. 

On sekä haaste että saavutus tunnistaa mikä sopii itselle ja mikä ei omien olosuhteidensa ja lähtökohtiensa asettamien rajojen puitteissa. Mikä on sitä elämää, jossa itse omilla lähtökohdillaan kasvaa ja kehittyy omana itsenään parhaimmalla mahdollisella tavalla läheisensä huomioon ottaen. Miten päästä eroon tätä prosessia häiritsevistä tekijöistä ja niin edelleen. 

En sattuneesta syystä ajattele, että saavutukset, ihmisenä kasvu tai kiinnostavat asiat liittyisivät välttämättä formaaleihin haasteisiin, mutta aasinsiltana edellisestä… Vaikka voi tietysti vaikuttaa elitistiseltä kysymykseltä, ei ole aina niin helppoa keksiä ja luoda tyhjästä yhä uudelleen ja uudelleen itselleen elämää, jossa itselleen sopiva oleminen, tekeminen tai työ sopii yhteen kaikkien muiden palasten kanssa

Ajattelin ensin osallistua täällä amerikkalaisen yliopiston kurssille, mutta tulinkin tällä erää toisiin aatoksiin. Kurssin aihe ei ollut sisäisen ohjautuvuuteni kannalta niin mielenkiintoinen. Minulle tarjoutui lisäksi täysin sattumalta yksi toinen tilaisuus. Sain nimittäin mahdollisuuden osallistua erään täällä kuukausittain ilmestyvän kansainväliselle expat-yleisölle suunnatun lehden tekemiseen yhden palstan osalta. 

Mietin häiritseekö siihen ryhtyminen minua vai saanko siitä jotain ja onko minulla vastaavasti sille mitään annettavaa ja uskallanko. Onko tämä nyt minua varten - en ole ennen tehnyt tällaista, enkä ole ammatti-ihminen ja mistä kuvittelen tietäväni voisiko tällainen sopia minulle vai ei. En ainakaan rationaalisen analyysin perusteella. Ehkä sen perusteella, että luulen erilaisten pienimuotoisten tekemisten tässä vaiheessa sopivan minulle hyvin. 

Palstan tekstien aihe on yleisten mittapuiden mukaan ehkä kunnianhimoton, koska se koskee expat-äitiyttä ja lapsia, mutta itselleni se tarjoaa kyllä haastetta. Lehden editorin lähetettyä taitetun version omasta sivustani, on olotila vähän kauhistunut. Apua mitä on tullut taas julkisesti sanottua ja miksi en sanonut niin tai näin! 

Haastetta siis piisaa myös sen osalta, että suhtautuu itseensä ja tekemisiinsä armeliaasti. Tämähän on varmaan aika trendikäskin mindfulness-pyrkimys, mutta ei silti yhtään sen vähemmän validi, koska itsensä hyväksyminen epätäydellisenä olentona johtaa lopulta parhaisiin tuloksiin varmaan aika monessa asiassa. 

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pieni oodi Nasserille

Jos ja kun joskus muutamme täältä Kairosta pois, niin yksi ihminen, joka varmasti jää elämään puheisiin ja muistoihin on autokuskimme Herra Nasser. Haluan välttämättä esitellä hänet teillekin. Asianomaisen luvalla parin kuvan kanssa sensorin kynän alle joutuneiden kanssaposeeraajien kanssa.


Nasser on kotoisin maaseudulta Etelä-Egyptistä eli Upper Egypt:istä, jossa hän kasvoi kymmenen sisaruksensa kanssa kunnes muutti nuoruudessaan Kairoon parempien mahdollisuuksien perään. Niitä hänelle tarjoutuikin ja hän on hankkinut itselleen hyvän yleissivistyksen ja lapsilleen hyvän koulutuksen. Ennen Arabikevään tapahtumia ja seurauksia Nasserilla oli hyvän toimeentulon tarjoava työpaikka kansainvälisen firman leivissä, mutta sittemmin firman ovien sulkeminen osui kohdalle ja hän siirtyi yksityisautojen kuskiksi.


Tämä parikymmentä vuotta autoa työkseen ajanut mies helpottaa arkea ja elämää täällä paljon. Välitön, kohtelias, täsmällinen, uskollinen, ammatistaan ylpeä perheenisä, jota ilman päivittäinen arki olisi täällä paitsi hankalampaa niin ehkä myös vähän tylsempää.


Nasser on aina perillä ajankohtaisista asioista ja usein aloitan päivän kyselemällä häneltä briiffausta Egyptin päivän polttavista uutisista. Olen nyt vajaan vuoden verran seurannut hänen suhdettaan muun muassa maansa nykyiseen presidenttiin ja hänen edeltäjiinsä, Muslimiveljeskuntaan, kansainvälisten tapahtumien kiemuroihin sekä Egyptin tilaan ylipäänsä.

Olisin expat-kuplassani paljon syvemmällä ilman hänen avaamaansa ikkunaa Egyptin todellisuuteen. Tästäkin syystä kannatti kärsiä kuskiin totuttautumiseen liittyneet kuninkaallisuusolot. Itsekseni tai pojan kanssa rattailla liikkuessani myös kävelen paljon lähialueella, joten saan kyllä toiveideni mukaan nauttia myös vähemmän kuninkaallisista kevyen liikenteen muodoista.


Kuninkaallisoloissa tulee joskus huolehdittua hänen odotuttamisestaan ajojen välissä, vaikka ei pitäisi koska työtäänhän hän vain tekee. Sellaiseen hän muutenkin aina vastaa tuntevansa teekuppiloiden pitäjät, hotellien ovimiehet, myyjät, kuskikollegat ja vähän koko Kairon, joten hän löytää kuulemma kyllä juttuseuraa jos tarve vaatii.

Nasser on myös aina huolehtinut vieraistamme lentokenttäkuljetuksia ja turistikohteisiin viemistä myöten ja kukaan heistä ei ole tainnut lähteä pois ilman erityismainintaa hänestä. Vaikutuksen tekevä tyyppi.


Nasser sanoo avartaneensa maailmaansa ulkomaalaisten työnantajiensa kautta, mutta hän on myös yhteen otteeseen asunut itsekin ulkomailla. Hän on nimittäin ajanut kasinovieraiden limusiinia Las Vegasissa. Neonvalot, villi meininki ja kymmeniätuhansia dollareita illassa palamaan laittaneet kasinovieraat saivat kuitenkin hänet ennen pitkää ikävöimään omaa aavikon keskellä sijaitsevaa sielunmaisemaansa ja hän palasi sittemmin Kairon liikenteen tuttuun humuun.


Lopullisesti olen tykästynyt häneen sen ansiosta miten kiinnostuneesti ja kiintyneesti hän suhtautuu lapsiini. Hän ei halua kutsua heitä pelkillä etunimillä ilman niiden eteen tulevia Mister ja Miss etuliitteitä. Mister puolitoistavuotiaan hän vaatii joka kerta saada jäädä kanssaan auton ratin taakse kun menen saattamaan Miss lähes 5-vuotiaan koulun pihalle. Mister puolitoistavuotiaalla ei ole mitään sitä vastaan ja nämä kaksi ovat muodostaneet oman erityisen suhteen toisiinsa.

Toivon hänelle kaikkea hyvää ja toivon että hän saa nähdä rakastamansa maan kehittyvän toivomaansa parempaan suuntaan.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Inhoa ja kaihoa

Egyptissä huhuttiin pitkin syksyä viime perjantaille suunnitelluista protesteista. Tällä kertaa ne jäivät toteutumatta, mutta protesteista puheen ollen olin törmännyt ahdistavaan artikkeliin eteläafrikkalais-amerikkalaisen journalistin oksettavasta ja törkeästä massa-ahdistelusta täällä hänen raportoidessaan vallankumouksesta vuoden 2011 levottomuuksien aikaan. 

Ahdisti kuvitella hänet Tahrir-aukiolle ties kuinka monen sadan (!?) mielipuolen paskiaisen riepottelemaksi, hakkaamaksi ja raiskaamaksi. Ahdistavan inhottavan raukkamaisen törkeän kusipäistä. Inhotti, ettei ketään poliitikkoa ollut kiinnostanut tehdä asialle mitään. Inhotti vähän kaikenlainen läpimädännäinen ja tekopyhä. Inhotti se, että tässä maassa on tapahtunut tuollaista. Eivät kaikki todellakaan ole täällä paskiaisia ja on hirveän väärin olettaa niin, mutta miksi joissain tilanteissa jotkut ovat

Se saattaa tulla pitkästä aikaa, ihan puskista ja varottamatta. Petollinen kaiho Suomeen. Sinne jossa kaikki toimii ja on tuttua, mutta ei silti enää ole. Koska olet niin ulkopuolella kaikesta, eikä mikään ole niinkuin joskus oli. Etkä oikeastaan ihan tiedä miten asiat siellä toimivat. Etkä tajua sitäkään mitä suomalaiseen lastenkulttuuriin kuuluu. Ja sitten hermostut ehkä vähän siitäkin, koska mietit sitä, että olet niin omillasi omiesi kanssa.  

Sitten oli niitä Instagramin lumikuvia. Helsinki talviasussaan. Viiskulma Kaivopuistosta päin nähtynä. Kolmosen ratikka joka kai nykyään on kakkonen ja lumeen peittyneet ratikkakiskot. Nuo talot, tuollaiset jykevät ja herkät Jugend-arkkitehtuurin helmet. Hiljalleen leijailevat lumihiutaleet. Muistatteko sen hiljaisuuden äänen ja sen rauhan kun kaikki peittyy lumeen? Ylös tuosta noin tuota katua pitkin Kirurgille päin. Kävin siellä päin joskus töissä. Alas toista katua pitkin ja päädyt Espalle ja sitten eteenpäin Senaatintorille. Toinen kuva Tuomiokirkosta talviasussaan. Miten kuvankaunista! 

Tällaisena päivänä joogaohjaajan sanat ovat kaikessa kosmisessa hörhöydessään rauhottavia. Hän puhuu siitä, kuinka olemme kaikki näiden tähtien alla omalla polullamme. Kuinka me olemme syntyneet kulkemaan sitä ja kokemaan tunnelmia kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja kuinka välillä me kuljemme sillä pää pilvissä jalat tuskin maata koskettaen ja toisinaan taas pää riipuksissa kaiken painosta. Koska ”such is life” hän sanoo vakaalla äänellään. Jatkaa että voimme vastaanottaa sen sellaisenaan ja kaikkinensa ”with love, grace and gratitude”.  

Se on epäilemättä hieno ja ylevä tavoite, mutta inho ja kaiho ovat sellaisia pikku pirulaisia, että painavat päätä riipuksiin tehden siitä hetkellisesti haparoivaa. Sellaista se on. Elämää. 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Blogitunnustus

Sain Periaatteen naiselta ja Ulkosuomalaiselta äidiltä blogitunnustuksen. Kiitos kaunis, arvon naiset!


Tunnustuksen säännöt:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

 ******

Tunnustus onkin hassu sana. Sillä sanalla kun voi olla useampikin merkitys. Tunnustuksen voi saada vaikkapa hyvin tehdystä työstä tai sitten joku voi tehdä esimerkiksi omaatuntoaan vaivaavan tunnustuksen. Tunnustuksia molemmat.

Blogiin liittyvän tunnustuksen yhteydessä tekee mieli tunnustaa, että blogin pitäminen on paitsi antoisaa, niin välillä myös vähän kamalaa! Miksi ihmeessä kirjaan kaikelle kansalle ylös ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani elämästäni. Ajoittaisiin some-sekoamisiin taipuvaisena ihmettelen tätä välillä itsekin, vaikka muiden blogien lukeminen on minusta ihan vain tosi kivaa. Perfektionisti se siellä vain aina sormi valmiina delete-napilla, jota se ei pelkää käyttää jälkikäteenkään some-sekoamisen yllättäessä.
                                                               
Aloitin bloggaamisen melko tarkalleen vuosi sitten voidakseni tilittää Kairoon muuttamisen nostattamia ajatuksia ja tunnelmia. Tykkään kirjoittamisesta ja ajatuksien sanoiksi ja lauseiksi siirtämisestä ja halusin haastaa itseni kokeilemaan tekemään sitä julkisesti. Jotenkin aloin sitä sitten tehdä, vaikka totta puhuen joidenkin asioiden suhteen kirjoittaminen prikulleen niin miten haluan on välillä vaikeaa.

Ihme ja kumma, mutta en aina onnistu saamaan postausta tai kommenttiakaan täydelliseksi siten, että siitä kävisi ilmi kaikki ne puolet ja nyanssit, jotka omissa ajatuksissani ja sisäisessä maailmassani ovat läsnä. Äänensävyn ja kehonkielen puuttuminen asettaa joskus haasteita, kuten myös kirjoittaminen yleisölle joka ei tunne minua ja jota en itse tunne.

Tuleville bloggaajille ehkä antaisin ohjeeksi miettiä yleisen ja yksityisyyden välistä rajanvetoa. Mikä on niiden väliin jäävä alue, jolla tasapainottelu tuntuu luontevalta. On terapeuttista kirjoittaa henkilökohtaisen tai yhteiskunnallisen tason ajatuksista ja asioista, jotka eivät ole 'hyvää päivää kirvesvartta' -osastoa, mutta jos ihmiset jostain syystä alkavatkin lukea ja jopa kommentoida blogia, niin on ehkä hyvä miettiä omia linjojaan etukäteen. Toisaalta minusta mielenkiintoisimpia blogeja ovat ne, joiden kirjoittajat ovat rehellisiä ja uskaltavat näyttää koko persoonallisuutensa ja inhimillisyytensä kirjosta monia eri sävyjä.

Jaan tunnustuksen seuraaville ulkosuomalaismaailman bloggaajille:

Diplomaattirouva
Edustusrouvan päiväkirja
Minun Afrikkani
Merkintöjä Panamasta
Ei kai taas
Chez Helena
Algeria lapsiperheen silmin

Kiva että olette blogeinenne täällä saman taivaan alla eri puolilla tätä käsittämätöntä avaruudessa kiitävää pyörivää palloa.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Money talks koulussakin

Vähän taas koulujutuista. Pian viisi vuotta täyttävä tytär käy täällä ranskalaisen systeemin mukaisen esikoulun viimeistä luokkaa. Ensi vuonna hänen on määrä vaihtaa koulua ala-asteen puolelle. Koulusysteemistä riippuen joulukuussa syntyneenä hän joko toistaisi esikoulun viimeisen luokan tai aloittaisi ala-asteen ensimmäisen luokan.

Koulun valinta aiheuttaa jatkuvasti harmaita hiuksia. Ei ainoastaan sen takia ettemme oikein pääse varmuuteen siitä millä kielellä ja minkälaisen systeemin mukaista koulua hänen olisi järkevä käydä, vaan myös sen takia että koulumarkkinat täällä ovat aika villit.

Osa yksityisten koulujen oppilaista on hyvin toimeentulevien egyptiläisten perheiden lapsia. Suomalaisesta ja eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen ja yleistäen sanoen joidenkin vanhempien mentaliteetti vaikuttaa joskus melko erikoiselta. Sen voisi tiivistää ilmaisuun "money talks".

Kalliita lukukausimaksuja maksavat vanhemmat eivät aina vaikuttaisi näkevän lapsiaan oppilaina muiden joukossa vaan ikään kuin maksavina asiakkaina. Kärjistäen voisi jatkaa sanoen, että opettajia ei aina nähdä asiantuntijoina, vaan niitä vaikuttaisivat joskus olevan heidän palkkansa maksavat vanhemmat. Eräs isä esimerkiksi katsoi asialliseksi läksyttää kovin sanoin nykyisen koulun pihalla opettajaparkaa, joka oli kehdannut kuulemma liian tiukkaan ääneensävyyn (ja omasta mielestäni epäilemättä aiheesta) kehottaa miehen lasta kuuntelemaan opettajaa. True story.

Toiset ovat suoraan sanoen kehottaneet välttämään paikallisia yksityiskouluja ja valitsemaan suosiolla Lyçee françaisen ja parin hyvämaineisen kansainvälisen koulun välillä. Muun muassa tämän money talks -mentaliteetin ja omien arvojen yhteensovittamattomuuden takia, joka mahdollisesti aiheuttaisi epämukavia tilanteita playdate- ja synttärikutsuja myöten.

Nämä huomiot ovat harmittavia, koska olin jo ehtinyt innostua yhdestä yksityiskoulusta, joka noudattaa kansainvälistä IB-opetussuunnitelmaa ja jonka opetuskielinä ovat sekä ranska että englanti

Nyt jos otamme nämä asiat huomioon, niin olemme taas siinä pisteessä, että pitää yrittää ymmärtää kannattaako suosiolla hylätä opittu ranskan kieli ja siirtyä brittisysteemiin kansainväliseen kouluun. Vai pysyäkö yksinomaan ranskalaisessa systeemissä ja olla joukosta erottuva erikoinen epäranskalainen tyystin ranskalaisessa systeemissä Lyçee francais:essa.

Vai uskaltaisiko sitä heittäytyä tämän money talks -mentaliteetin pyörteisiin kansainvälisen opetussuunnitelman piiriin, mutta mahdollisesti ainoana eurooppalaisena ja yrittää luovia niissä piireissä ja pyörteissä parhaansa mukaan.

Äh. Mistä näistä voi tietää mikä valinta on paras? Se on selvää, että suomalainen peruskoulujärjestelmä on kerta kaikkiaan eksoottisen ihmeellinen.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Kuvia Kairosta

Mummu ja Puolivaari ovat olleet käymässä ja pääsin tutustumaan Kairoon taas vaihteeksi turistin ominaisuudessa. Nähtävyyksiä täällä riittää. En ole nähnyt läheskään kaikkea mitä Kairolla ja Egyptillä on tarjottavanaan turistimielessä. Tässä alla muutamia kuvia, joista toivottavasti välittyy vähän tunnelmaa islamilaiseksi Kairoksi kutsutulta alueelta. 






Nämä ylläolevat kuvat ovat Sultan Hassanin moskeijasta, joka on uskomattoman hieno. 1300-luvulla rakennettu moskeija on yksi maailman suurimmista moskeijoista. Se jakautuu kunkin Sunni-Islamin koulukunnan mukaan neljään osioon, joissa entisaikaan opetettiin kunkin koulukunnan tulkintaa uskonnosta.



Tässä yllä olevassa kuvassa näkyy Egyptiin maanpakoon tulleen Iranin shaahin Reza Pahlavin hautakammio. Hänet kuten myös Egyptin viimeinen kuningas Farouk on haudattu Al-Rifa'in moskeijaan, joka on niin ikään uskomattoman hieno.

En valitettavasti osaa lukea mitä hautakivessä lukee, vaikka juuri päättyneen arabian kielen alkeiskurssini jäljiltä osaankin nyt muutaman sanan enemmän arabiaa. On tosi hauskaa huomata, että ihmisten puheesta saattaa ymmärtää nollan prosentin sijaan nyt ehkä 0,5-1 prosenttia. Osaan esimerkiksi sanoa: "Hyvää huomenta. Mitä kuuluu? Haluan kahvini maidon kanssa ja ilman sokeria. Näkemiin"

- Sabah el-kheer. Ezzayyak? Ayza ahweti bel laban we mengheer sukkar. Masalama.






Tässä yllä kuvia alueelta, jonne pääsee yhdestä kolmesta jäljellä olevasta kaupunginportista. Bab Zuwaila -nimisestä kaupunginportista avautuu alue, jossa voi hyvin kuvitella mielessään entisaikojen itämaista tunnelmaa, miksei halutessaan peräti lentäviä mattoja basaarin kapeille kujille. Teltantekijän basaariksi kutsutusta basaarista ostin lapsille asiaankuuluvasti alla näkyvän teltan.  


Turistikohteiden lisäksi olen käynyt joogassa. Viiden minuutin kävelymatkan päässä meiltä on kiva joogasali ja olen vähän hurahtanut taas vaihteeksi joogaan. Haluan hurahtaneisuuksissani välttämättä lopettaa tämän kuvapainotteisen sekalaisen postauksen niihin sanoihin, joilla joogaohjaaja lopettaa tuntinsa. Ne kuuluvat englanniksi näin:

The very highest and the very brightest within me recognises the very highest and the very brightest within each of us.

Namaste ja Masalama!

maanantai 26. syyskuuta 2016

Eurooppalainen ja (ulko)suomalainen

Oltiin lomalla Etelä-Ranskassa ja Brysselissä. Oli erikoista käydä Brysselissä - paikassa joka tuntuu niin tutulta, että tuntuu vähän siltä kuin ei poissa olisi ollutkaan. Asunko tuossa kulman takana vai mikäs tämä Kairo nyt olikaan. Rinnakkaisia todellisuuksia varmaankin.

Nykyisin tunnen oloni normaalimmaksi varmaankin pikemminkin Brysselissä kuin Helsingissä. Helsingissäkin on kiva käydä, mutta siellä tunnen itseni tätä nykyä vähän ulkopuoliseksi. Kaikenlaiseen sopeutuu ja jos tarve vaatisi, niin sopeutuisin varmasti Helsinkiinkin, mutta ehkä siihen voisi liittyä ainakin jonkinlainen käänteinen kulttuurishokki.

Yhtäjaksoisesti olen ollut poissa vasta vajaat kuusi vuotta ja sitä ennen reilut pari vuotta. Mutta mies lähes koko aikuisikänsä. Lapset eivät ole koskaan asuneet "kotimaassaan" tai niin sanotussa passimaassaan, joten äitinä olen aika lailla ulkosuomalainen. En osaa oikein luontevasti kuvitella meitä asumaan Suomeen, eikä sellainen skenaario näköpiirissä olekaan. Miehen ulkomaisille tutkinnoille ja yksinomaan kansainväliselle työkokemukselle ei ole kysyntää tai ehkä arvostustakaan Suomessa. Eikä yksi omakaan ulkomainen tutkintoni sen puoleen taida sekään olla sen enempää vetävä. Tai muut valintani.

Minusta ei ole mitenkään vaikeaa ymmärtää miksi yksi tekee yhtä ja toinen toista, eikä muiden valintojen kunnioittaminen ole mitenkään vaikeaa. Omat valintani, jotka ovat viime vuodet pyörineet pitkälti lasteni ympärillä pientä muuta piperrystä lukuunottamatta ovat silti usein tuntuneet olevan altavastaajan valintoja.

Joskus on tuntunut siltä, että kulmien kohottelua on ollut aistittavissa jotenkin enemmän pohjoismaisten ihmisten taholta ja vähemmän keski- ja eteläeurooppalaisten taholta. Ehkä tämäkin on yksi syy sille, miksi nykyisin tunnen olevani (ihmislajiin kuulumisen jälkeen ja lisäksi) ehkä oikeastaan ensin eurooppalainen ja sen jälkeen suomalainen. Täällä Euroopan ulkopuolella eurooppalaisuus ehkä jotenkin vielä korostuu.

Kansainvälinen ympäristö tuntuu tutulta. Olen kiitollinen siitä, että olen kasvanut ja elänyt niin sanotussa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta myöhemmät polkuni Keski-Euroopassa, Itä-Afrikassa ja nyt Pohjois-Afrikassa tuntuvat olevan pitkän matkan päässä Suomesta niin kirjaimellisesti kuin varsinkin kuvaannollisesti.

Tällä viikolla täällä Kairossa asuinalueemme kansainvälinen yhdistys järjestää kansainvälisen ja monikulttuurisen lapsuuden ja identiteetin workshopin, jota odotan mielenkiinnolla. Ehkä siitä voisi kertoa jotain tänne blogiinkin, jos on muitakin aiheesta kiinnostuneita ruudun sillä puolen?