tiistai 23. elokuuta 2016

Monta rautaa tulessa

Tytär aloitti jumpan ja tanssin. Lapsi on liikkuvaista laatua ja äitinsä hermoromahtavaa laatua, mikäli tytär ei saa tilaisuuksia purkaa energiaansa liikkumalla. Muutenhan täällä ei liikkumaan oikein pääse kuin varta vasten liikuntaharrastuksia järjestämällä.


Toinen lapsi puolestaan aloitti yökoulun ilman äitiä. Ensimmäinen yö meni omalta osaltani korvatulpat korvissa hammasta purren ja nieleskellen "älä mene sinne, et mene!, älä kuuntele laa laa laa" -itsesuggestiomantran avulla joten kuten. Toinen ja kolmas yö jo parempia. Work in progress.


Poika ymmärtää arabiankielisen 'Yalla'?' -kysymyksen ja joko pudistaa päätään sanoen "No" tai nyökkää riippuen siitä haluaako vai eikö hän halua siirtyä paikasta a paikkaan b.


Itse aloitan arabian kielen tunnit ensi viikolla. Miten voi olla mahdollista olla oppimatta kuulopuheelta kieltä yhtään sen enempää kuin mitä ensimmäisen kuukauden aikana jo oppi? Osaan nyt tasan ne samat kymmenen sanaa, jotka opin kahdeksan kuukautta sitten.


Kävin myös tekemässä englannin kielen standardisoidun kielikokeen voidakseni ilmoittautua paikallisen yliopiston kursseille. Jos pääsen tästä kypsän iän ylioppilaskokeesta läpi. Miten voi ihminen kokea hallitsevansa tämän kielen puolestaan hyvin, mutta olla pääsemättä silti aina täyteen varmuuteen siitä, kuuluuko monivalintakysymykseen vastata a, b vai c?


Kävin balettitunnillakin. Ja mitenköhän se taas sitten on mahdollista, että kroppa muistaa demi- ja grand plié:t sun muut ylväät liikkeet ikään kuin viime kerrasta olisi vähemmänkin kuin parikymmentä vuotta? Balettiopettajalla oli tiukka nuttura ja tiukka ääni. Nautin joka hetkestä.

Monta rautaa tulessa. Se tuntuu hyvältä.

(Kuvat the American University in Cairo:n New Cairon kampukselta)

torstai 18. elokuuta 2016

Vähän taas feminismistä

Kairossa taas. Kahdeksan kuukautta vierähtänyt kaiken kaikkiaan täällä. Ei tämä nyt ihan kodilta tunnu, mutta ei se enää hämmästytäkään, että loman loputtua lennetään Egyptiin.



Kulttuurishokin tunnelmat eivät ehkä tässä ympäristössä kunnolla välttämättä laannu, mutta tulen taas asian kanssa toimeen. En aio kunnioittaa naisia alistavia kulttuurin ja/tai uskonnon piirteitä, mutta ei se estä tavallista arjen elämää ja mielenkiintoisten ihmisten kohtaamista.


Viime aikoina olen lukenut egyptiläisen feministin Mona Eltahawyn tekstejä ja katsellut hänen tv-esiintymisiään naisen asemasta Lähi-Idässä. Vaikuttaa selvältä, että tasa-arvon saavuttamiseksi täytyy täkäläisessä kulttuurissa ja asenteissa tapahtua aika suuria muutoksia. "Egypt's Angry Young Woman" ja "Egypt Has a Sexual Violence Problem"-artikkeleissa Eltahawy kertoo karuja faktoja. Lähteestä riippuen 80-99,3% egyptiläisistä naisista on kokenut seksuaalista ahdistelua, Eltahawy yhtenä heistä poliisin uhattua häntä jengiraiskauksella ja murrettua hänen kätensä ahdistelun päätteeksi Kairon Tahrir -aukiolla. Eltahawy nostaa ongelmista esiin esimerkiksi kotiväkivallan, avioliitossa tapahtuvat raiskaukset, naisten ympärileikkaukset ja kadulla tapahtuvan seksuaalisen ahdistelun, joita kaikkia tapahtuu Egyptissä päätä huimaavissa prosenttilukemissa.


Tätä taustaa vasten on selvää, että nimenomaan egyptiläisessä yhteiskunnassa on huutava tarve feminismille siinä mielessä kun se ymmärretään sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi. Siitä en tästä ympäristöstä ja henkilöhistoriasta käsin ole enää niin varma, että mihin kaikkeen feminismi länsimaisessa yhteiskunnassa pyrkii vastaamaan ja miten siellä määritellään oikeaoppinen feministi.

Suomessa ollessani Hesari kertoi yhteensä kolmesta uudesta feministisestä kirjasta ja jokaisen esittelyn kohdalla ajattelin, että on jotenkin häiritsevää, jos länsimaisessa vapaudessa elävien ihmisten erilaisia taustoja, persoonallisuuksia ja valintoja ei nähdä esimerkiksi osina henkilöhistorioita ja elämäntarinoita vaan erityisesti poliittisina tasa-arvokysymyksinä, ikään kuin elämä olisi vain poliittista. Toisaalta taas lähi-itäläisen ihmisen elämän ja aseman kohdalla voidaan tyytyä kulttuuriin ja uskontoon taustatekijöinä ja olla sanomatta sen enempää.

Kolmannen aallon intersektionaalinen feminismi menee niin ufoksi, että tuntuu siltä, ettei siihen pysty maallikko ottamaan osaa. Tämän HS:n kolumnistin lailla en edelleenkään ymmärrä, miten esimerkiksi suomalainen pitkän linjan maineikas naisasiajärjestö ei näe ongelmaa siinä, että ruotsalainen poliitikko kieltäytyy kättelemästä ihmistä sen takia, että hän on nainen.

Seuraavan tekstin kirjoittaja Helen Pluckrose lähestyy postmodernin feminismin ristiriitaisuuksia mielenkiintoisesti:
Kuva ja teksti Twitteristä: @hpluckrose

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Suomi - Finland


Matkustin Istanbulin kautta yhteensä 12 tuntia yksin lasten kanssa Helsinkiin. Olen kyllä tottunut lentomatkoihin lasten kanssa, mutta 1-vuotiuus ei tässäkään asiassa ole se helpoin ikä (vaan suoraan sanoen aivan kamala). Selvisin kuitenkin, kiitos iPadin ja keksien.

Kyllä kannatti. Vuodenaika täydellisine kesäsäineen luo illuusion paratiisimaisesta paikasta ja on helppo unohtaa, että 10 kuukautta vuodesta olosuhteet ovat jotain muuta.


Muita ensimmäisiä ajatuksiani: 

Tässä maailmassa on kaksi rinnakkaista todellisuutta: länsimaat ja muu maailma. 

Olen kulttuurishokissa myös täällä Suomessa.

- Uskomattoman hieno infra!
- Sairaan siistiä ja puhdasta! 
- Kaikki puhuvat suomea ja näyttävät suomalaisilta!
- Ilmainen lapsille tehty museo ja lasten festareita, uskomatonta!
- Herran jestas miten lyhyet shortsit ja paljasta pintaa! 
- "Ai nämä banaanit pitää punnita vai? Anteeksi, en muistanut."
- "Haluatko maksaa lähimaksulla?".... "Anteeksi, mutta en yhtään tiedä mikä se on". 



Menen täydestä paikallisesta, mutta en ole ihan perillä paikallisesta elämänmenosta. Leikkipuistossa lapseni menevät täydestä paikallisina lapsina, mutta lapseni ei ymmärrä kun häneltä kysytään missä päiväkodissa hän on. "Mikä on päiväkoti?" No muistatko sellainen vähän niinkuin sun koulu mutta täällä sitä sanotaan päiväkodiksi. "Okei".

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Kulttuurishokki: kulttuuri, uskonto ja muu tulenarka

Olen miettinyt sellaisia tulenarkoja asioita kuin kulttuuria ja uskontoa. Ennen kesäloman ensimmäistä osaa huomasin alkaneeni potea kulttuurishokin oireita. Monet asiat ärsyttivät, ihmetyttivät ja masensivat.

Olen täällä vieraana, eikä välttämättä ole minun asiani määritellä mikä on hyvää tai oikein elettyä elämää muille ihmisille heidän omassa maassaan ja kulttuurissaan ja voin kunnioittaa erilaisia elämäntapoja ja kulttuureja, puhumattakaan erilaisten ihmisten ja heidän yhtäläisen ihmisarvonsa kunnioittamisesta.

Egyptiin liittyvässä kulttuurishokissa erityislaatuista on kuitenkin se, että moni näistä kulttuurishokin tunnelmia aiheuttavista asioista on sellaisia, joihin suhtautumisen ei minusta edes kuulu lientyä niin, että ne lopulta päätyisi hyväksymään. Kun on kyse ihmisoikeuksista ja erityisesti esimerkiksi naisten ja homojen oikeuksista, en voi hyväksyä sellaisia kulttuurin ja/tai uskonnon piirteitä, jotka näitä oikeuksia rikkovat.

On siis olemassa asioita, joiden ei pitäisi olla kulttuurisidonnaisia tai en vain ainakaan mitenkään voi ajatella ihmisoikeuksista niin, että niitä tarvitaan vain länsimaissa ja että nämä muun maailman maat ja kulttuurit päättäkööt niistä itse miten parhaaksi näkevät. Tällöin en hyväksyisi esimerkiksi tyttöjen ympärileikkausta tai kunniamurhaa suomalaisen tytön kohdalla, mutta hyväksyisin ne egyptiläisen tai pakistanilaisen tytön kohdalla. Koska tämä olisi ja on tietenkin väärin, lopputulos on se, että ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia ja ne kuuluvat kaikille.

Toiseen lievempään asianhaaraan... Valehtelisin jos väittäisin, ettei minua ärsytä paikallisen kulttuurin ja/tai uskonnon pukeutumissäännöt naisille. Saatan vaihtaa aamulla hametta tai paitaa muutamia kertoja ennen kuin vakuutun siitä, että hameenhelma, hihan pituus tai kaula-aukko ei ole liian paljastava.

En voi sanoa valitsevani mahdollisimman peittäviä vaatteita sen takia, että kunnioittaisin egyptiläistä kulttuuria tässä suhteessa. Valitsen ne sen takia, että perääni ei katsottaisi paheksuen ja että ainakin nyt välttyisin suoranaiselta ahdistelulta. Samoista syistä valitsen ulkona kävellessäni olla katsomatta miehiä silmiin. En oikein ole onnistunut olemaan ajattelematta siveyssäännöistä niin, etteikö tässä asiassa taustalla olisi juurikin se patriarkka, joka valvoo kulttuuria jopa väkivallan uhalla, toisin kuin esimerkiksi länsimaisen naisen ammatinvalinnan tai hänen lastenhoitovalintojensa kohdalla.

Neuvottomana olen katsellut viimeisimpiä terrori-iskuja ympäri maailman ihmetellen miten ollaan tultu sellaiseen pisteeseen, että on tulenarkaa spekuloida sillä, että terroristien motiiveilla voisi olla muiden asioiden lisäksi jotain tekemistä jonkin Islamin ääritulkinnan kanssa. Ei Islamia äärimmäisellä tavalla tulkitsevat liikkeet ole ainoita uskonlahkoja, jotka ovat kylväneet kuolemaa uskonnon nimissä tai polkeneet ihmisoikeuksia, eikä sen sanomisen pitäisi olla islamofobiaa sen enempää kuin kristinuskon äärisuuntausten kritisoiminen on kristinuskofobiaa.

Sanon nämä asiat uskonnonvapautta kannattavan, spirituaalisuutta ymmärtävän ateistin ja monikulttuurisuutta puolustavan punavihertävästi kallellaan olevan korkeakoulutetun kaupunkilaisnaisen ja ennen kaikkea humanistin suulla ja äänensävyllä. Tällä hetkellä kuuntelen mielenkiinnolla aktivisteja, jotka sanovat, että länsimaiden ulkopuolisen maailman ihmisoikeusaktivistit ja uskonreformistit tarvitsevat liberaaleja ja sekulaareja arvoja puolustavia liittolaisia enemmän kuin poliittisen korrektiuden nimissä tai suvaitsemattomaksi leimaamisen pelossa hiljeneviä sivustaseuraajia.

                                                                     *****

TJEU: Egyptissä vankilassa vuosia istuneen pakistanilaistaustaisen iso-britannialaisen muslimin ja entisen radikaali-islamistin Maajid Nawazin elämäntyö ja aktivismi terrorisminvastaisessa taistelussa ja ihmisoikeuksia polkevien uskonnon tulkintojen reformaatioyrityksissä.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Viisumisaaga

Jokin aika sitten hoidin kotiapulaisen viisumiin liittyviä paperiasioita ja ajattelin, että välillä sitä kyllä joutuu tilanteisiin, joissa joutuu puremaan hammasta kerran jos toisenkin. Paperiasioiden hoito vieraiden maiden viranomaisten kanssa on asia, joka ei ehkä koskaan petä tässä suhteessa. Belgia ei totisesti ole kunnostautunut byrokratian sujuvien rattaiden osalta, mutta arvata saattaa, että myös Egypti painii omassa sarjassaan.

Ensin itse viisumin myöntämiseen liittyvään paperisotaan oli mennyt yksi ikä ja terveys. Sitten kotiapulaisen paperiasioista vastaava taho hävitti viisumiin liittyvän faxin siitä syystä, että toinen taho jonka olisi se pitänyt vastaanottaa ei käytä faxia. Sähköposti kuulemma ei ollut tullut kyseeseen, vaan paperi oli mahdollista lähettää vain ja ainoastaan faxilla. Etsimme tositetta lähetetystä faxista käyden läpi kaikki kyseisenä päivänä kyseessä olevasta toimistosta lähetetyt faxit sillä tuloksella, että annetulla viitenumerolla vihdoin ja viimein kuin ihmeen kaupalla löytynyt faxi oli väärä ja se oli muutenkin lähetetty Tunisiaan.

Asiasta vastaavilta virkailijoilta oli jäänyt mainitsematta, että itse asiassa etsitty faxi oli lähetetty aivan toiseen paikkaan kuin sinne minne sen oli alun perin sanottu menneen ja josta sitä oli kissojen ja koirien kanssa etsitty. Että itse asiassa faxi löytyisi lentokentällä sijaitsevasta toimistosta.

Oh well, never mind. Ei muuta kuin lentokentälle arabian kielinen viitenumerolappu kädessä tiedustelemaan faxin kohtalosta.

- "Mistähän löydän tämän ja tämän toimiston, sir?"

- "No English, sorry."

Eipä se mitään. Osaan taksisanaston ansiosta suunnistaa perille arabiaksikin: alatul, yimiin, shimaal, shukran. Suoraan, oikealle, vasemmalle, kiitos. Oikea toimisto löytyi - hämärä ja suttuinen parhaat päivänsä nähnyt asiointitiski sokkeloisten hämärien käytävien päässä. Tiskin takana noin seitsemänkymppinen mustaan pitkään hijabiin pukeutunut rouva sekä keski-ikäinen keskivartalolihava poliisi valkoisessa univormussaan ja mustassa baskerissaan.

-"Salaam aleikum, tarvitsisin kopion teille lähetetystä faxista viitenumerolla 554310".

- "Madam, me voimme ainoastaan vastaanottaa faxeja, emme kopioida niitä. Mister Ali toimistossa numero 331 auttaa teitä asiassanne eteenpäin. Kävelkää alatul, shimaal, yimiin ja alatul."

Matkalla toimistoon numero 331 päättelen arabian kielen kuullunymmärtämiseni pettäneen, sillä löydän itseni hämärän käytävän perällä olevasta hämärästä toimistohuoneesta, joka on täynnä hämäräperäiseltä vaikuttavia miehiä pöytiensä takana. Mieleeni muistuu Facebookin Expat-ryhmän tarina lentokentän rajavalvonnan kuulusteluhuoneista, joista kertoja oli käännytetty takaisin kotimaahansa kyseenalaisissa olosuhteissa odottelun jälkeen hämärän peittoon jääneiden syiden vuoksi.

-Epäluuloinen kysymys: "Madam, why here?"

- Epävarma vastaus: "Yritän vain löytää Mister Alia. Tiedättekö onko hänen toimistonsa lähellä?"

- "Arabic?."

- "No Arabic, sorry."

Näppäilen autonkuljettajan numeron ja alan huolestua. Häntä ei päästetty sisälle lentokentälle ilman asiaa. Ojennan puhelimen epäluuloiselle virkailijalle. Odotan kunnes huomaan, että autonkuljettajani Nasser ilmestyykin paikan päälle. "Miten pääsit sisälle?", kysyn. "Olit päätynyt lentokentän sisäänkäynnin turvatarkastuksesta vastaavien turvamiesten esimiehen konttoriin ja hänen käskystään turvatarkastajat päästivät minut läpi hakemaan eksyneen ulkomaalaisen", Nasser selittää.

Viimein oikea toimisto ja oikea Mister Ali löytyy. "Ramadan kareem, Mister Ali!" Hän on ystävällinen ja avulias ja hoitaa paperiasiat kuntoon, uskomatonta kyllä. Vähemmän yllättävää on se, että olen alkanut väsyä täkäläiseen todellisuuteen. Liekö jokin kulttuurishokin ärsyyntymisvaihe päällä, mutta on ollut vaikea suhtautua moniin asioihin.

Väsymystä ei ole ainakaan helpottanut se, että olen nyt ollut lasten kanssa yksin viikon verran ja niin minä kuin lapset olemme olleet kipeitä ja ravanneet lääkärissä peräjälkeen. Ensi viikolla alkava loma ja maisemanvaihdos tulevat tarpeeseen.

Toivotan kaikille matkassani mukana olleille hienoa ja valoisaa kesää!

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kohelluksesta sellaiseen asiaan kuin naisten ympärileikkaus

Mielessä kohisee sitä ja tätä, mutta ei oikein mitään selkeäksi kokonaisuudeksi päätyvää. Arkikin jotenkin vähän kohellusta, eikä aikaa tunnu löytyvän blogin kirjoittamiselle ja nettiyhteyskin on koko ajan poikki. En ole kummankaan lapsen kohdalla kokenut vauvavuotta niin raskaana tai rankkana. Sen sijaan tämä 1-2 ikävuoden välisen ajan koin niin ensimmäisellä kuin nyt näköjään toisellakin kerralla olevan juuri sitä. Lapsi ei ole enää vauva, joka roikkuu mukana, vaan tahtova ja kävelevä koko ajan joko perässä juoksemista tai kantamista vaativa ja ennen kaikkea nukkumaton etten sanoisi pikku pirulainen. Ei tietenkään ainoastaan ja koko ajan sitä, vaan myös maailman valloittavin ja hellyttävin tapaus, mutta uupumusta tuottava sellainen, varsinkin yhdistettynä toisen eri ikäisen lapsen tarpeisiin vastaamisen kanssa.

Nukkumisasioiden ohella iltapäivät ovat olleet väsyttäviä. Tällä viikolla alkaneen ramadanin takia isosiskon koulu loppuu aikaisemmin kuin tavallisesti, joten iltapäivät tuntuvat pitkiltä ja väsyttäviltä. Ulkona pihalla oleminen on kahden eri ikäisen lapsen kanssa haastavaa, kun toista pitää estää hyppäämästä uima-altaaseen ja toista altaassa olevaa pitää vahtia olemaan päätymättä uppeluksiin. Asia joka kerran jo tapahtui ja jonka seurauksena hyppäsin itse altaaseen vaatteet päällä nyt jo entinen puhelin taskussa. 

EgyptAir:kin koheltaa pommiuhkineen ja Egypti tuntuu muutenkin vähän väliä päätyvän uutisiin huonoissa merkeissä. Runsas viikko sitten uutisoitiin ympärileikkauksen yhteydessä kuolleesta 17-vuotiaasta tytöstä ja aihe on pyörinyt mielessä masentavana ja suututtavana. Naisten ympärileikkauksen, toisin sanoen naisten sukupuolielinten silpomisen kieltävä laki astui Egyptissä voimaan vuonna 2008, mutta sen heijastuminen käytäntöön on hidasta ja monimutkaista ja lain noudattamatta jättämisen rankaiseminen ei taatusti kosketa kuin hyvin pientä osaa tapauksista. Puhumattakaan siitä, ettei se tietenkään kosketa miljoonia jo lakia ennen ympärileikattua naista.

Naisten sukupuolielinten silpomiset ovat kyllä Egyptissä vähentyneet nuoremman sukupolven keskuudessa ja asenteet onneksi muuttuneet parempaan päin, mutta koska yhdeksänkymmentäkaksi prosenttia 15-49 -vuotiaista naimisissa olevista naisista on käynyt läpi kyseisen ihmisoikeusrikkomuksen on kokemus hyvinkin mainstreamia egyptiläisten naisten keskuudessa. Jotenkin se järkyttää, että suuri osa kaduilla kulkevista naisista on ympärileikkauksen läpikäyneitä. Ei Kairossa ja muissa kaupungeissa niin laajalti kuin maaseudulla, eikä varsinkaan varmaankaan omalla hyväosaisten asuinalueellamme, sillä hyvä koulutustaso ja sosioekonominen asema kulkevat käsi kädessä ympärileikkaamattomuuden kanssa, mutta keskiverto-egyptiläisen elämää asia koskettaa.

Tuntuu vaikealta ajatukselta mennä kyselemään naisten sukupuolielinten silpomiseen suhtautumisesta autonkuljettajalta tai muilta kohdalle sattuvilta paikallisilta ja ehkä aiheesta vaietaankin. Silti haluaisin ymmärtää mistä kaikesta tämä niin kutsuttu haitallinen perinne johtuu ja mitkä asiat estävät sen katkeamisen. Olen kyllä taas vimmatusti tutkinut aihetta ja todennut, että kyseessä on kerta kaikkisen masentava asia ja yksi niistä asioista, joiden takia tasa-arvokamppailut kehitysmaissa ovat hyvin kaukana länsimaiden vastaavista.

Olen myös törmännyt Facebookissa sivuihin, jotka propagoivat uskonnon nimissä naisten ympärileikkauksen puolesta ja pöyristyneenä raportoinut Facebookille, että mielestäni sivu on väkivaltaan yllyttävä. Naisten ympärileikkaus ei ole useiden islamin tulkintojen mukaista, vaan kyseessä kerrotaan olevan erityisesti haitallisiin uskomuksiin ja perinteisiin liittyvä asia. On suututtavaa ja masentavaa, että on silti olemassa uskonnollisia suuntauksia, jotka löytävät naisten ympärileikkaukselle perusteita ja kannustimia. Jotenkin helposti päätyy miettimään miksi uskonto usein vaikuttaa näissä oloissa ihmisten elämässä niin vahvasti muutenkin kuin vain vastaamassa ihmisen spirituaalisuuteen. Sitäkin jää miettimään, miksi uskonnolla pitäisi olla mitään sijaa tai yhteyttä politiikkaan yhtään missään maailmankolkassa. 

torstai 26. toukokuuta 2016

Työhaastatteluja ja valintoja

On joitain tai oikeastaan varmaan aika useitakin asioita, jotka suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tuntuvat vierailta täällä suuressa maailmassa. Yksi niistä on pikkulapsen "työhaastattelu" koulun oppilaita valikoidessa. 4-vuotiaamme nykyinen koulu on esikoulu, jossa ei ole mahdollista jatkaa ala-asteen luokille. Tästä syystä koulun vaihto on (taas) edessä viimeistään ensi lukuvuoden jälkeen eli sinä vuonna kun lapsi täyttää kuusi vuotta.

Mikäli lapsi jatkaa ranskankielistä koulua, on hänen haettava ja päästävä täkäläiseen Ranskan valtion ylläpitämään kouluun, Lycée Francaiseen. Näitä koulujahan on ympäri maailman, joten siinä mielessä jatkuvuutta olisi tarjolla vähän minkälaisen tulevaisuuden skenaarion kanssa hyvänsä. Ranskan kielitaidon ylläpito säilyttäisi myös mutkattomamman mahdollisuuden joskus palata (ainakin ranskankieliseen) Eurooppaan, josta syystä ajatus viehättää myös. Kuten viehättää vähän myös ajatus julkishallinnollisesta eurooppalaisesta koulusta tässä muutoin loputtomassa yksityiskoulujen meressä, vaikka mistään kaikille avoimesta peruskoulusta ei tietysti ole kyse.

Ranskalaiseen (?) tapaan kouluun hakemiseen liittyi paperitöitä. Oli ranskan kielelle käännätettyä syntymätodistusta apostilleineen, oli passikopioita, oleskelulupakopioita, edellisen koulun arviointiraporttia, edellisen ja nykyisen koulun esiopetukseen osallistumistodistusta ja vaikka mitä. Ja sen lisäksi se "työhaastattelu". Tai sitä se suomalaisesta näkökulmasta katsottuna kuulosti olevan kun sain tilaisuudesta kertovan sähköpostin, jossa luki: "Madame, lapsenne on valittu haastatteluun koulumme johtajan kanssa. Olkaa ystävälliset ja olkaa paikalla ajoissa ja muistakaa, että haastattelu ei missään tapauksessa ole tae paikan saamisesta koulussamme".

Itse tilaisuushan ei tietenkään jättänyt huomiotta lapsen ikää, niinkuin eivät yleensäkään jätä nämä pikkulasten kouluihin liittyvät asiat. Haastattelu meni ihan hyvin ja oli lähinnä vanhempien haastattelua perheen tulevaisuuden suunnitelmia koskien höystettynä lapselle esitetyillä kysymyksillä siitä mitä hän havaitsee huoneessa sekä lapsen äidilleen osoittamilla kysymyksillä siitä miksi Monsieurilla on niin pitkät hiukset. Merkittävä osuus tilaisuudesta kului myös puhuessa siitä, miten voisimme tukea lapsen ranskan kielen taitoa myös vapaa-ajalla ja lomilla. Ilmeisesti heillä on kokemusta ei-ranskalaisista lapsista, jotka myöhemmin saattavat jäädä jälkeen kielitaidossa ja alkaa kokea, että eivät ole tasa-arvoisia muiden kanssa ja sitähän me emme Ranskassa halua, sanoi herra Monsieur Directeur.

Niin. Égalité. Minussa asuu pieni ranskalainen tai ehkä oikeammin varmaan pieni veljeskansa-belgialainen, mutta onkohan se tarpeeksi suuri tukemaan lasta, joka periaatteessa on suomalainen, mutta joka käytännössä on kasvanut ja kasvaa muiden kulttuurien ja kielten ympäröimänä. Eivät he kai ihan heti ala Voltairen, Sartren ja de Beauvoiren tuotantoa analysoida, mutta miten sujuisivat kaikki muut kulttuurin pienet finesset ulkopuolisilta niin että he kaiken lisäksi samalla tuntisivat olevansa tasa-arvoisia kulttuuriin syntyneiden kanssa.

Englanninkielinen kansainvälinen koulu olisi siinä mielessä helpompi valinta, että oppilaat ja vanhemmat eittämättä olisivat kuten sana kuvaa: kansainvälisiä. Eikä englannin kielitaito tai sen kehittyminen ja hallitseminen tuottaisi samalla tavalla päänvaivaa. Englanninkielisiä julkisia kouluja ei taas olisi noin vain tarjolla Euroopassa ja yksityiskouluihin ei siellä todennäköisesti olisi asiaa. Vaikeita päätöksiä. Suomalainen peruskoulujärjestelmä tuntuu ihmeelliseltä ja hyvin kaukaiselta.